Onko Whitney Houston yllättäen uusin homofobian uhri?



Whitney Houston esiintymässä Bodyguard-elokuvassa.

Koska sain eilen illalla kirjoitettua kaksi blogimerkintää, niin tavoitteeni on tänäänkin laittaa tänne pari merkintää ja kuroa bloggaustaukoani umpeen.

Laulaja Whitney Houstonin traaginen poismeno on ollut kaikkien huulilla. Sosiaalisessa mediassa on nyt levinnyt lehtijuttu, jonka mukaan Whitneyn tuhosi se, että hän luopui todellisesta rakkaudestaan, joka oli nainen! Tämä tieto teki Whitneystä minun silmissäni heti kiinnostavamman ja moniulotteisemman hahmon. Olin myös todella yllättynyt uutisesta, koska Whitneyn imago on aina ollut NIIN vaniljaisen hetero.

Rakastettu oli Whitneyn assistentti Robyn Crawford, jonka kanssa hän kuulemma seurusteli onnellisesti vuosia. Kuitenkin kun Whitneyn kuuluisuus alkoi 1990-luvulla olla megaluokkaa, niin häntä neuvottiin luopumaan tyttöystävästään ja katkaisemaan siivit lesbohuhuilta. Lesbon ei uskottu menestyvän musiikkimarkkinoilla. Whitneyn kohdalla ei tosin tiedetä, oliko hän lesbo vai biseksuaali.

Jutun on kirjoittanut homoaktivisti, joka tapasi Whitneyn ja Robynin juhlissa 1990-luvulla: "When I met them, it was obvious they were madly in love. Their intimacy and affection was so sweet and romantic." Kirjoittaja pohtii, että oman seksuaalisen suuntautumisen ja identiteetin kieltäminen johtaa usein itsetuhoiseen käytökseen ja masennukseen. Erottuaan Robynistä Whitney meni pikaisesti naimisiin Bobby Brownin kanssa, joka hakkasi Whitneytä. Whitney alkoi käyttää huumeita ja reippaasti alkoholia.

Whitney's REAL tragedy was giving up her greatest love of all - her female partner Robyn Crawford


Whitneyllä oli ihanan iloiset ja lempeät kasvot.

Ajat ovat kyllä muuttuneet, kun 2000-luvun alussa t.A.T.u.:n teinitytöt taas ESITTIVÄT lesboja saadakseen enemmän levymyyntiä. Ja laulaja K. D. Lang on ollut aina julkisuudessa avoimesti lesbo - mutta hän onkin kotoisin Yhdysvaltoja vapaamielisemmästä Ranskasta. Whitneyn yleisö on ollut uskoakseni aina enimmäkseen vähän vanhempaa ja ehkä konservatiivista. Toisaalta noin upealla äänellä, kauniilla kasvoilla, upealla vartalolla ja ennen kaikkea suurella karismalla Whitney olisi joka tapauksessa päässyt 1990-luvulla tähtiin, vaikka olisikin elänyt naisen kanssa. Mutta ymmärrän kyllä, että vaikka 1990-luvusta on vain vähän aikaa, niin henkinen ilmapiiri oli silloin paljon enemmän homoseksuaaleja tuomitseva ja yleensä homoista kokonaan vaikeneva. Tulivathan George Michael ja Ricky Martinkin ulos kaapista vasta 2000-luvun lopussa. Whitney tulee lisäksi uskonnollisesta perhetaustasta, mikä on omiaan lisäämään syyllisyyttä ja häpeää.

On todella surullista, että hänet tuhosi homofobia. Edes menestys ja maine eivät voineet pelastaa Whitneytä itsetuhoisuudelta ja ahdistukselta, koska hän joutui luopumaan rakastetustaan ja kieltämään oman identiteettinsä ja esittämään jota kuta muuta kuin oli.

Whitney Houston: "I Wanna Dance With Somebody"

Kuinka Patti Smithistä tuli rokkari, runoilija ja kuvataiteilija

Kuva on otettu New Yorkissa, vaikka näyttääkin ihan Helsingin Suvilahdelta, heh.

Olen pitänyt Patti Smith -kuurin, johon kuului hänen itse kirjoittamansa tuoreehko elämäkerta Ihan kakaroita (WSOY 2010), debyyttilevy Horses (1975) ja Patti Smithin uusin runokirja Viattomuuden tunnusmerkit (WSOY 2010). Näin Pattin laulamassa Provinssirockissa kesällä 2007, ja hän oli lavalla karismaattinen, vaikka oli silloin jo 60-vuotias.

Ennen kaikkea muhun teki suuren vaikutuksen kirja Ihan kakaroita. Se on loistava kuvaus taiteilijan kutsumuksesta, nuoruudesta ja elinikäisestä ystävyydestä. Patti Smith kertoo teoksessa ennen kaikkea elämästään 19-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Vuonna 1969 hän muutti lukion jälkeen 19-vuotiaana yksin New Yorkiin päämääränään tulla jonkin alan taiteilijaksi, luultavammin runoilijaksi. Hänellä ei ollut edes rahaa, majapaikkaa eikä työpaikkaa. Aluksi Patti nukkui yönsä puistojen penkeillä.

Ennen kaikkea kirja on kertomus Patti Smithin ja samanikäisen Robert Mapplethorpen syvästä ystävyydestä. He törmäsivät toisiinsa sattumalta 19-vuotiaana New Yorkissa ja kumpikin oli asunnoton ja halusi taiteilijaksi. He etsivät yhteisen asunnon ja heistä tuli erottamattomat. He olivat pariskunta - ja myöhemmin ystäviä Robertin tajuttua olevansa homo. Robert Mapplethorpesta tuli kuuluisa valokuvaaja. Kirjan sanoma on, että kannattaa uskoa unelmiinsa ja elää itsensä näköinen elämä.

Robertin kuuluisimpia valokuvia on tämä muotokuva Pattista tämän Horses-levyn kannessa.

Patti ja Robert nuorina Nykissä

A Mezza Voce - kierrokseni Musiikkitalossa

Tänään tulee nyt toinen postaus heti perään. Olin nimittäin tänään iltapäivällä tutustumassa oppaan johdolla uuteen Musiikkitaloon. Kyseessä oli työpaikkani järjestämä ryhmätapahtuma, johon sai ilmoittautua mukaan jos halusi. Kun lähes kaikki muut toimistolla hääräsivät Kirjamessujen parissa, niin minä kipitin Sanomatalon ja Kiasman taakse Musiikkitaloon.

En harrasta klassisen musiikin konsertteja, joten minun ei tule turhan usein käyty uudessa Musiikkitalossa... Kuuntelen klassista musiikkia livenä vain kun käyn katsomassa vieressä Kansallisoopperassa balettia ja oopperaa.

Musiikkitalon nimi on A Mezza Voce ("hiljaa"), ja nimi sopiikin hyvin hillityn väriseen ja koristelemattomaan rakennukseen. Opas kertoi, että pääsalissa on tavoiteltu suomalaisen savusaunan tummia värejä ja rauhoittavuutta. Omaan makuuni Musiikkitalon arkkitehtuuri on liian vaatimatonta ja jopa tylsää. Värimaailmakin on ankea: ruskeaa, mustaa ja tumman vihreää. Kuitenkin talossa on myös arvokasta juhlavuuden tuntua. Suunnittelijat onnistuivat tekemään suomalaisen näköisen talon, sillä täällähän on aina arvostettu arkkitehtuurissa ja sisustuksessa minimalismia ja pelkistettyjä muotoja. Miettikää vaikka Alvar Aaltoa tai laatikkokerrostalojamme tai ihmisten harmaata pukeutumista... 

Itse pidän eniten Musiikkitalon valoisuudesta ja avaruudesta. On myös kätevää, että sisäänkäyntejä on useampia. Seinät ovat enimmäkseen lasia ja ympärillä on eläväinen pääkaupungin keskusta. Pääsali on oppaan mukaan luultavasti maailman ainoa lasiseinäinen konserttisali. Kuka tahansa voi seurata ulkopuolelta orkesterin harjoituksia. Kuitenkin lasit ovat niin paksut, ettei salin ulkopuolelle kuulu pihaustakaan. Esitysten ajaksi lasiseinät peitetään mustilla verhoilla, jotta orkesteri saa keskittyä ja yleisö olla omassa rauhassaan. Kävimme kierroksella myös Sibeliusakatamian puolella - ja opinahjolla on käytettävissään Musiikkitalossa seitsemän kerrosta! Sibeliusakatemian kirjastoon pääsee muuten kuka vain.

Opas kertoi, että juhlasali on poikkeuksellinen Suomessa, koska katsomo on pyöreä ja yleisöä istuu siis myös orkesterin takana. Yleisö katselee nyt myös toisiaan. Suomalaiset ovat kuulemma arkailleet ostaa lippuja orkesterin taakse, mutta niistä paikoista näkee kapellimestarin ilmeet.

Musiikkitalon aulassa on muuten kaikille avoin lasiseinäinen kahvila, joka on auki joka päivä ja josta on hieno näkymä entisten Makasiinien vielä pystyssä olevalle muurinkaistaleelle. Lisäksi talossa on kaikille avoin lounasravintola.

Tässä ottamiani valokuvia:

Julkisivu koostuu lasista ja vihreäksi esipatinoidusta kuparista, joka suunnittelijoiden mukaan sopii hyvin Töölönlahden merelliseen maisemaan.

pääsisäänkäynti Mannerheimintiellä

heilahtanut kuva pääkonserttisalista

Sibeliusakatemian tiloissa

harjoittelusali

puhe-esityssalin seinän hienoa reikäkuviointia

aulan katossa roikkuva veistos, jossa on kuvattuna mm. 23 uhanalaista suomalaista kasvia.

"ethän kerro miten paljon minussa on pimeyttä"

Luin lauantaina lentokoneessa Itämeren yllä kirjastosta lainaamani Silene Lehdon (s. 1979) esikoisrunokirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY). Teos julkaistiin tämän vuoden toukokuussa. Tarinallisissa proosarunoissa on hauskoja, teräviä ja rujoja sävyjä. Tekstit ovat huolestuneita maailman saastumisesta ja tuhoutumisesta, mutta samalla säkeet sädehtivät toivoa. Teemoja ovat vesi, ihminen, valaat ja muut merenelävät. Lehto työskentelee Helsingin kaupunginkirjastossa, ja runoista aistiikin lukeneisuuden.

Kokoelmassa on myös hyvin tiiviitä runoja, kuten otsikossa oleva runo ja tämä:

"Ehkä tämä on samaa kipua, jota pieni merenneito tunsi kävellessään."

Lue Mervi Kantokorven arvostelu Helsingin Sanomista.

Huomenna (torstaina) alkavat Helsingin kirjamessut! Siellä voi nähdä esiintymässä mm. yllä mainitun Silene Lehdon. Tapahtumia on reilusti yli tuhat! Messut kestävät neljä päivää ja teemamaana on tänä vuonna Viro ja toisena teemana satavuotias suomalainen sarjakuva.

Kirjamessujen lisäksi pääset samalla lipulle tutustumaan Messukeskuksessa Helsingin Musiikkimessuihin, Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtumaan sekä uuteen ArtForum-tapahtumaan, josta voi ostaa taideteoksen mukaansa. Käyn Helsingin kirjamessuilla joka vuosi, sillä tungoksesta huolimatta tykkään niiden hälinästä ja säpinästä, kavereihin ja tuttuihin törmäämisestä sekä tietysti hyvistä kirja- ja ruokaostoksista.

Kiitos posteljoonille!

Well, well... Mitä posti tänään toikaan minulle Amazonista. ;) Tosin en tiedä, kestääkö sydämeni nyt näiden romanttisten tyttörakkauselokuvien katsomisen. Ajattelin tänään katsoa kirjastosta lainaamani Footloose-elokuvan (1984), koska tanssielokuvat nuorista kapinallisista aina piristävät. Lisäksi mulla on sushia ja sipsejä, mitä muuta flunssainen ihminen voi toivoa? Ai niin, nautin myös ison pehmistuutin Espan puistossa auringon paisteessa - parasta hoitokeinoa.

Posti toi mulle tällä viikolla myös Image-lehden, jonka kannessa tavallisesti superfemme Chisu poseeraa yllättäen näyttäen ihan daikilta! Cool. Chisun kolmas levy Kun valaistun ilmestyy muuten kauppoihin 5.10.!!! Laulajatar on ollut tehokas.

Homostelupakettiini kuuluu myös uusin Normihomolehti. Siinä muuten mainitaan Ruotsissa juuri nyt leffateattereissa pyörivä söpö tyttörakkauselokuva Kyss mig (englanniksi With Every Heartbeat). Ruotsalaisessa elokuvassa keski-ikäinen mies ja nainen menevät naimisiin, ja heidän aikuisista tyttäristään tulee siskopuolet, jotka myös ihastuvat toisiinsa. Mukavaa, että tytöt ovat kerrankin samanikäisiä kuin itse olen eli kolmekymppisiä, eivätkä siis teinejä tai paljon vanhempia. Tuleekohan leffa teatterilevitykseen myös Suomessa? Ainakin elokuvan voi varata dvd:nä netistä cdon.comin kautta, jos ei muuta.

Kyss mig

Kyss mig -leffan traileri

Homostelua Kansallisteatterin päälavalla

Nyt on sitten tämäkin virstaan pylväs saavutettu: Suomen kansallisteatterin päälavalla esitetään ensimmäistä kertaa homoaiheinen esitys. Tosin tuntuu hassulta, että tämä tapahtuu vasta vuonna 2011.

Olin katsomassa Pirkko Saision käsikirjoittaman HOMO!-musikaalin ensi-illassa tämän viikon keskiviikkona. Katsomassa kanssani oli Niina, jonka kanssa kävin ensiksi tapaksilla ja drinkeillä Kipinässä, ja Jasminkin oli samassa ensi-illassa. Oli hauskaa bongailla yleisöstä julkisuuden henkilöitä: Jorma Uotinen, Helena Lingren, Jani Toivola, Krista Kosonen, Saision tytär Elsa Saisio, itse Pirkko Saisio herrainliivissä...

Olin edellisenä iltana ollut Jasminin kanssa Kansallisteatterin kellarissa vaihtolava-baarissa kuuntelemassa keskustelutilaisuutta HOMO!-musikaalista. Taisin samalla nähdä ensimmäistä kertaa Pirkko Saision livenä - tosin tietysti istuin niin että näin koko ajan Saision niskan, eh. Vaihtolava on muuten todella kivan näköinen teatteriteemainen baari, josta saa hyvää ruokaa (itse söin runsaan kanasalaatin). Jäimme sinne istuskelemaan juomien ääreen vielä keskustelutilaisuuden loputtuakin.

Saisio kertoi tiistaina, että jotkut ovat kysyneet, miksi musikaalille piti antaa niin ruma nimi. Tuolla kysymyksellä ihminen kyllä paljastaa homofobiansa...! Mielestäni on nimenomaan mahtavaa, että musikaalille jätettiin sen työnimi, joka ei pyytele mitään anteeksi. Ja onhan musikaalin pääaihe juuri homous. Lisäksi nautin siitä, että homojen vihaajat saavat nyt kärvistellä kun ympäri kaupunkia on HOMO!-musikaalin julisteita, joissa lukee homo vielä isoilla kirjaimilla ja huutomerkin kanssa - ja nuoli osoittaa julisteen vieressä seisovaa. Lisäksi homohan tarkoittaa latinaksi ihmistä.

Jasminin kännykällään ottama kuva tiistaina Lavaklubilta. Istuimme mukavalla isolla nahkasohvalla.

Pirkko Saision niska

Musikaali on myös farssi, ja farssin luonteeseen kuuluvat vähän irralliset kohtaukset. Lavalle vyörytettiin kaikki mahdollinen homokuvasto ja homojen vastustajat kautta historian. Musikaali esittää eri idealogioita ja osoittaa sen, etteivät homoseksuaalit ole mahtuneet mukaan yhteenkään ideologiaan eivätkä uskontoon eikä yksikään ideologia tai uskonto ole ajanut homoseksuaalien oikeuksia. Musikaali irvailee myös homouden liian vakavasti ottaville homoille, jotka haluavat perustaa homojen oman valtion (jep, sellaisia puuhataan myös oikeasti).

En ole koskaan nähnyt lavalla niin paljon kukkia kuin tämän musikaalin loppukumarruksien aikana. Yleisö taputti suosiotaan seisten. Musikaali oli todella hauska, kuvia kumartelematon, ajankohtainen ja nokkela. Koskettavia olivat kohtaukset, joissa nuoret merisotilaat tanssivat keskenään valssia, Tom of Finland -nahkahomomiesten laulu "Pisuaarin ritarit" sekä piknikillä olevien homomiesten laulu, joka muuttuu lopulta ylvääksi marssilauluksi. Musikaali nostaa valokeilaan myös monia yleensä varjoon jääviä asioita, kuten sen, että myös homoseksuaalisuuden täysin kieltävässä muslimikulttuurissa on homoja.

Tämä on musikaali, joka yhdistää heteroita ja homoja, tuo ihmisryhmiä lähemmäksi toisiaan. Ennen kaikkea teemana ovat ihmisoikeudet, sillä homokysymys on ihmisoikeuskysymys.

Kaksi kaunista poikaa: toisiinsa ihastuneet orpo aupair (Johannes Holopainen) ja muslimipoika (roolissa Olavi Uusivirta)

Ainoa miinus ja aika iso miinus oli se, ettei musikaalin henkilögalleriassa ollut yhtä ainutta lesboa tai bi-naista. Tämä oli todella outoa, erityisesti kun musikaalin on vielä kirjoittanut Suomen kuuluisin lesbo. Metro-lehdessä lesbohahmojen puutteen syyksi epäiltiin Pirkko Saision pettymystä suomalaiseen lesboyhteisöön ja vaikeita muistoja nuoruudestaan, jolloin lehdistö vainosi homoja, mikä ajoi lesbot kaappiin. Itse epäilin syyksi sitä, että musikaalissa on jo kaksi isoa naisroolia: kansanedustaja Hellevi Teräs (Päivä Räsäsen karikatyyri) ja tämän fyysisen muodon saanut omatunto. Kolmas iso naisrooli on myös Hellevi Teräksen teini-ikäisellä tyttärellä, joka näyttää ihan daikilta, mutta onkin ihastunut perheen au-pairiin, homopoikaan. Kenties näiden isojen heteronaisroolien takia näytelmää olisi kuormittanut liikaa, jos siihen olisi tuotu mukaan vielä lesbopari. Nytkin musikaali kesti kolme tuntia. Yksi selitys lesboroolien puutteelle on kenties se, että musikaali on tehty isolle (lue: hetero) yleisölle ja lesbot ovat yhä suurempi tabu kuin homomiehet. Kaikkialla maailmassa homokulttuuri on pitkälti suunnattu mieshomoille ja viihteessäkin on enemmän homo- kuin lesbohahmoja. Patriarkaalista kulttuuria järisyttää liikaa se, että on naisia, jotka eivät tarvitse elämäänsä (hetero)miehiä. Jäämme odottamaan LESBO!-musikaalia... 

Mutta siis, menkää kaikki katsomaan HOMO!-musikaali! Se sai ainakin mut ihan liekkeihin. 

Kannattaa muuten katsoa Hesarin perjantain loistava ja tarkka arvio musikaalista. 

"Haalistuu, haalistuu / sun silmät ja suu"

EDIT. Kiitos Jasminin, tajusin tehneeni tässä postauksessa nolon virheen!! Priden tämän vuoden kappale olikin Reginan biisi "Haluan sinut." Kappale kertoo kevytkenkäisyydestä, sarjaihastumisista ja toisaalta ihastumisen ihanuudesta aina. Se on kevyt ja kuulas kesäkappale. Muuten lauluun sopivat aika samat sanat kuin joilla kuvailin kappaletta "Jos et sä soita", sillä molemmat laulut ovat niin samantyylisiä.

d

Ostin eilen Reginan albumin Soita mulle, joka julkaistiin viikko tai pari sitten. Kyseessä on Reginan neljäs albumi, ja olen ostanut myös kolme edellistä levyä. Uuden levyn musiikki on kuulasta, kaunista, kepeää, seesteistä ja helmeilevää. Edellisen levyn jälkeen äidiksi tulleen Iisa Pykärin sanoitukset ovat runollisia ja pelkistettyjä. Välillä sanoitukset ovat liiankin minimalistisia ja naiiveja mun mukaani, niin kuin aikaisemmillakin levyillä. Ennen kaikkea kappaleet ovat kuitenkin hienoja tunnelmapaloja - ja sävelet upeita. Kriitikot ovat lehdissä ylistäneet, että tällä levyllä Regina on todella hionut tyylinsä huippuunsa.

Levyltä julkaistiin jo alkukesästä single "Jos et sä soita", joka oli Helsinki Pride 2011 -kappale. Hieman yllättävää on se, ettei kappaleessa viitata mitenkään homoihin tai sukupuolivähemmistöihin. Toisaalta ei kappaleessa muutenkaan mainita kertojan ja hänen ihastuksensa sukupuolta, niin kuin ei yleensä koskaan Reginan kappaleissa. Regina ei myöskään ole koskaan ollut musiikissaan kantaaottava tai poliittinen, vaan pyrkinyt ennen kaikkea luomaan hyvää indie-musiikkia. Ehkä Regina halusi tehdä Prideille ennen kaikkea kesäisen ja kauniin haikean kappaleen - tai sitten he vain valitsevat tulevalta levyltään jonkun valmiin kappaleen Prideille. Priden tämän vuoden teema oli rakkaus, ja "Jos et sä soita" kertoo ensikohtaamisesta, jonka seuraukset jäävät auki. Kertoja on ihastunut johon kuhun (luultavasti juhlissa) ja antanut tälle puhelinnumeronsa, mutta toisesta ei sitten kuulukaan mitään - eikä sillä lopulta ole kertojalle enää niin suurta väliäkään.

"Jos et sä soita" -kappale (siitä ei ole tehty musiikkivideota): 

Te Amo, Rihanna!

Tiedättehän kai, missä pitää olla huomenna?! Tietysti kuuntelemassa megatähti Rihannaa Hietsussa!!! Tai siis kuuntelemassa aidan takaa, jos ei ole lippua biitsibileisiin, kuten mulla ei ole... Menen Hietsuun illalla seiskan maissa kaverini Jasminin kanssa. Biletystä hillitsee se, että seuraavana aamuna on taas klo 7.00 herätys töihin. Mutta sitä ennen on kiva olla mukana festaritunnelmissa. Barbadoslainen 23-vuotias laululintu on tehnyt Britanniassa jo enemmän listaennätyksiä kuin Elvis!

Rihanna saapui tänään Helsinkiin.

Aikataulu:
12:00 - 15:00 DJt Orkidea, Rico Tubbs, Taste, Eliot Ness ja NRJ:n Dj Dosse
15:00 Jare & VilleGalle
16:00 Cheek
17:00 Santigold
18:20 Pendulum DJ Set & MC Verse
19:40 Tinie Tempah
21:15 Rihanna

Tämän misukan kanssa mulla on huomenna treffit - tosin turvallisesti aidan takaa.

Voiko ihminen enää olla kauniimpi? Ooh... Huomatkaa jännittävä tatuointi k

orvassa!

Biseksuaalin Rihannan tyttörakkaus-biisi ja -video!

Ladyn tyyli on häikäisevä

Edit. Tilasin sitten äsken netistä The Arkin viidennen levyn vuoden 2010 huhtikuulta: In Full Regalia. Neljä aikaisempaa albumia mulla on jo ollut hankittuina heti kun ne ilmestyivät. Mukavaa saada nyt kokoelma täyteen.

kuvaaja: Lady Ostapeck

Tammerfestin reissu oli onnistunut. Olin liikkellä Marjon, Marjon isosiskon Kirsin ja heidän tamperelaisen ystävänsä Eliisan luona. Olimme yötä Eliisan ja Jounin asunnolla, jossa oli torstaina tervetuliaistarjoiluna samppanjaa, mansikoita ja vaahtokarkkeja. Glamour sopiikin hyvin tyyliin kun on menossa katsomaan glam rockia soittavaa The Arkia! 

Kävimme torstaina ennen keikkaa kauniilla terassilla Tammerkosken rannalla. The Arkin keikka Keskustorin teltassa oli huikaisevan hieno ja inspiraatiota nostattava. Onneksi ehdin vielä nähdä sen, koska kyseessä on tosiaan jäähyväiskiertua. Menimme keikan jälkeen Vilkkula-kellaribaariin ja Doris-yökerhoon. Eilen kävimme ostoksilla sisätiloissa olevalla kirpparilla (ostin kaksi luomivärikynää, ärhäkän pinkkiä kynsilakkaa ja Hello Kitty -nappikorvakorut) ja syömässä vohveleita torikahvilassa. Jatkoin vielä yksin tutustumaan Metso-pääkirjastoon, joka oli tyylikäs ja hyvin iso, sekä taidekeskus Vapriikkiin Ladyn tyyli -näyttelyyn. Vapriikkin perusnäyttelyyn kuuluu myös tämän näyttelyn aiheeseen hyvin sopiva Kenkien historia -näyttely, jonka olen tosin jo nähnyt pari kertaa aikaisemmin, joten en nyt katsonut sitä.

kuvaaja: Lady Ostapeck

Suomenamerikkalainen Lady Ostapeck on nykyisin 93-vuotias. Hänestä oli muuten sattumalta tänään haastattelu Helsingin Sanomissa Ihmiset-osiossa otsikolla "Tahdon näyttää, miten ihana olet". Lady osti noin viisikymmentä vuotta sitten Pelastusarmeijan kirpputorilta 1900-luvun alussa valmistetun kameran. Hän oli juuri muuttanut New Yorkin Manhattanilta pieneen amerikkalaiskylään. Valokuvien retusoijana aikaisemmin työskennellyt, mutta taiteilijan ammatista haaveillut lady alkoi ottaa kamerallaan vanhanajan valokuvia amerikkalaisista naisista, miehistä ja lapsista vintage-vaatteissa ja lavastetuissa miljöissä studiossaan. Hän oli vuosien ajan kerännyt kotiinsa vanhoja pukuja ja esineitä, ja nyt niille löytyi käyttöä. Kuvattavat saivat itse päättää aikakauden, jonka mukaan halusivat pukeutua. Tulee ihan mieleen useimpien tyttöjen - kuten minun - nuoruudessa harrastamat puku- ja valokuvausleikit. Lady Ostapeck otti kuvia viidenkymmenen vuoden ajan ja pyrki saamaan jokaisen näyttämään kauniilta. Tampereen Vapriikin kellaritilassa on lady Ostapeckin tunnelmallisia valokuvia sekä hänen museolle lahjoittamiaan amerikkalaisten naisten vaatteita ja asusteita 1840-1950-luvuilta. Puvut ovat uskomattoman kauniita!

kuvaaja: Lady Ostapeck

Ostin Vapriikin museomyymälästä 20 eurolla kuvakirjan Lady Ostapeck - Somewhere in Time - Victorian Portraitist. Ladyn kuvaustyylistä tulee hieman mieleen suomalainen kuvakirja Maailman ihanin tyttö, jossa on valokuvaaja Miina Savolaisen orpokodin tytöistä ottamia fantasiakuvia luonnossa. Savolaisen kuvien tarkoitus on voimaannuttaa tyttöjä ja saada heidät tuntemaan itsensä ihaniksi. Onnistuneella muotokuvalla voi saada kuvattavan näkemään omat parhaat puolensa ja parantaa itsetuntoa ja itsensä arvostamista.

Lady Ostapeckin kuvista tulee mieleeni myös suomalaisen Atelieri O. Haapalan burleskihenkiset, nykyajan vinkkelistä otetut vanhanajanvalokuvat, joillaisessa itsekin poseerasin helmikuun Helsinki Burlesque Festivalilla. 

Tämä raikas vintage-leninki 1950-luvulta oli näyttelyn suosikkejani. Valokuvaaja: Reetta Tervakangas.

Mun piti mennä tänään Tytin kanssa rannalle Uunisaareen, mutta olikin liian tuulista, joten saareilu siirtyi eteenpäin ja kävimme syömässä Bulevardin Kahvihuoneen terassilla. Lähden kohta Niinan kanssa katsomaan Norwegian Wood -elokuvan. Leffa kertoo opiskelijoista 1960-luvun Japanissa ja sen pitäisi olla haikean kaunis tarina seksuaalisuudesta. Opiskelijapojan hyvä ystävä tekee itsemurhan, ja poika itse taas ihastuu kahteen kauniiseen tyttöön, jotka ovat luonteeltaan toistensa vastakohdat: toinen on masentunut ja epätasapainoinen ja toinen taas on eloisa ja menevä.

Norwegian Wood

Norwegian Wood

Blogin päivittämisen nautinto

Voisin nyt päivittää kuulumisiani kuukauden ajalta, viime sunnuntaina kirjoittamieni Pride-päivitysten lisäksi. Nämä vähän yli neljä viikkoa ovat olleet dramaattisia, silmiä avaavia, runsaita ja tapahtumarikkaita...

Olen ollut nyt sinkku kuukauden ajan, lähes vuoden onnellisen seurustelun jälkeen. Ero on katkera ja surullinen asia. Onneksi hellekesä, mieluinen työpaikka, monet kulttuuririennot ja ihanat ystävät ovat pitäneet mut kiireisenä ja mieleni usein korkealla. Olen kuulemma ollut suorastaan sädehtivä! Parannuskeinoni onkin tehdä paljon asioita, joista aidosti nautin.

Sain myös muutama viikko sitten diagnoosin, että sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa. Vajaatoiminta on aiheuttanut muun muassa väsymystä, alakuloa, huonomuistisuutta ja painon nousua. Vasta kun sain diagnoosin, pystyin myöntämään, että olen ollut viime vuosina välillä todella väsynyt ja ilman tarmoa. Syön nyt lääkkeitä, joilla vaivan pitäisi ajan kanssa parantua täysin. Olenkin jo ollut enegisempi töissä. Diagnoosi on ollut helpotus, koska sairaus selittää monet asiat viime vuosilta. Tietysti vain harmittaa, että menin vasta nyt lääkäriin. Ajattelen tätä kuitenkin parantumisen kesänä!

Mahtava uutinen on se, että ostin viime viikolla lentoliput Lontooseen!!!! Lennän sinne viikoksi lomalle elo-syyskuun vaihteessa, sopivasti heti Espoon Cinén jälkeen. Majoitun Iriinin ja Leen luokse, jee. Olen jo ostanut yhden matkaoppaan ja lainannut kirjastosta toisen. Aion pitää kunnon kulttuuriloman museoissa kierrellen. Olen käynyt Lontoossa kaksi kertaa aiemmin: 16-vuotiaana lukiolaisena kuukauden kestäneellä kielikurssilla sekä juhlimassa muutaman päivän ajan uutta vuotta 2007.

Lisäksi tämän viikon torstaina lähden Marjon kanssa Tammerfestiin katsomaan The Arkin keikkaa. Majoitumme Marjon ystävän luokse ja menemme keikalle pienellä porukalla. En ole käynyt muutamaan vuoteen The Arkin keikoilla, ja tämä on heidän viimeinen keikkakesänsä!

The Ark

En tiedä, milloin saan tänne taas valokuvia, koska kameraani taisi mennä hiekkaa kun olin viime lauantaina Pihlajasaaren hiekkarannalla Marjon kanssa. Sain kameran synttärilahjaksi alle vuosi sitten, joten en toivoisi sen vielä menevän rajan taakse... Heitin muuten lauantaina vihdoinkin talviturkkini Pihliksessä! Rölli-kisu oli luonani hoidossa yli viikon ajan, ja asuntoni on yhä täynnä kissankarvoja ja kissanhiekkaa. Mulla olisi ollut hauskoja kuvia Röllistä istumassa avonaisessa ikkunassani puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, mutta ne kuvat ovat nyt jumissa rikkinäisessä kamerassani. 

Juhannuksen vietin monen vuoden tauon jälkeen sukulaisten kanssa Kerimäellä vaarin mökillä. Kerimäki sijaitsee siis lähellä Savonlinnaa eli kaukana, kaukana. Grillasimme, saunoimme, juhlimme siskoni 23-vuotissynttäreitä ja kävimme katsomassa kokon sytytyksen. Pääsin myös pitkästä aikaa Retretin taidenäyttelyyn, jossa oli nyt esillä suomalaisten taiteilijapariskuntien töitä sadan vuoden ajalta, ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän maalauksia ja grafiikkaa sekä Carl Barksin Aku Ankka -piirustuksia. Taiteilijapariskunnat ja Tove Jansson nimenomaan vetivät mua Retrettiin. Luolastossa oli esillä hyvin synkkiä mutta vaikuttavia tilataideteoksia, kuten kuolleita enkeleitä. Ne olivat tehneet sellaiset nykytaiteilijat kuin Heli Ryhänen, Matti Kalkamo, Marja Pirilä ja Petri Nuutinen. Oli mahtava juttu, että taidekeskus oli auki koko juhannuksen. Ostin museomyymälästä muun muassa kehystetyn pienen muumitaulun, mustikkarakeita ja vanhanajan tervanekkutikkarin.

Retretin pihalla - mikä ihana kyltti (siis tekstit)!

Minä ja serkkuni Janica taidekeskus Retretin pihalla juhannusaattona

Kerimäen kansallisromanttista koivukkoa juhannusaattona

Katselimme juhannuskokkoa sillalta.

Olen käynyt katsomassa Jasminin kanssa neljä tuntia kestäneen Jättiläisen Orionissa ja Janican kanssa Tervasaaren kesäteatterissa katsomassa Moliéren komedian Luulosairas. Suunnitelmissa on Tainan kanssa mennä vielä Mustikkamaan kesäteatteriin. Olen myös käynyt paljon ulkona syömässä ja eri puistoissa ja terasseilla istumassa ystävien kanssa. Olen perinteisesti uinut paljon Stadikalla ja shoppaillut alennumyynneissä, muun muassa balleriinoja, kävelylenkkarit ja uuden pinkin Samsungin simpukkakännykän (päätin boikotoida Nokiaa, joka irtisanoo tuhansia työntekijöitä Suomessa ja valmistaa verikännyköitä kongolaisten selkänahasta).

Olen ostanut kiehtovia uusia kirjoja, ja toivoisinkin enemmän aikaa lukemiseen - ja omaan kirjoittamiseen. Muutama viikko sitten ostin vihdoinkin Sofi Oksasen romaanin Baby Janen (2005). Baby Janen saa nyt edullisena pokkarina, vaikka ruokakaupasta. Kirja kertoo lesboista, 1990-luvun lopun Helsingistä ja sen baarielämästä, paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja "pikkuhousukaupasta" miehille. Lähes ahmaisin kirjan, sillä se oli niin mukaansatempaava! Oli kiinnostavaa lukea Helsinkiin sijoittuva nuorten naisten välinen rakkaustarina, sillä sellaisia kirjoja ei ole pilvin pimein. Lisäksi molemmat parikymppiset, fiksut tytöt ovat työttömiä, mitä aihetta ei myöskään ole niin paljon käsitelty (menestys)romaaneissa.

Hieno tuo Sofin liivi!

Tällä hetkellä olen inspiroitunut kuuluisan yhdysvaltalaisen luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin kirjasta Tyhjän paperin nautinto. Jos kirjoitat tai haaveilet kirjoittavasi, niin lue Cameronin teos kirjoittamisesta! Cameron muistuttaa, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan helppoa ja hauskaa ja osa arkipäiväämme. Yöpöydälläni odottaa myös Cameronin ystävän ja kollegan Natalie Goldbergin palkittu kirjoitusopas Luihin ja ytimiin. En voinut myöskään hillitä kiusausta ostaa Akateemisesta pokkarina Truman Capoten (yllättävän ohutta!) romaania Aamiainen Tiffanylla. Onhan samanniminen Audrey Hepburnin  tähdittämä elokuva ikisuosikkejani. Olen myös lainannut kirjastosta Jeanette Wintersonin esikoisromaaniin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä. Romaanihan on lesboklassikko 1980-luvulta... Mulla on ollut jo yli kuukauden ajan kesken Marianne Backlén paksu uutuusromaani Tulilinnun tanssi, mutta se kirja taitaakin ehkä jäädä kesken. Lapsena lempikirjojani oli Backlén 1970-luvun nuortenromaani Tyttö tanssii. Nämä molemmat kirjat kertovat tanssijoista, mutta Tulilinnun tanssissa on niin tuhottoman paljon eri aikatasoja ja historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä, että sitä on raskasta lukea. Sitten mulla on tietysti yöpöydälläni myös ne Lontoon matkaoppaat, ah. Puuttuu vain riippumatto, johon heittäytyä ja upota kirjojen maailmaan!

Kaupunkifestivaali puistossa

Jee, se on täällä taas: kaupunkifestivaalit Koffin puistossa!! Tarkemmin sanottuna kyseessä on maksuton, kolmipäiväinen Bassline Festival.

Tapahtuma järjestetään nyt neljännen kerran. Festivaali on ensi viikon perjantaina ja sunnuntaina Mbarin terassilla ja Lasipalatsin aukiolla, ja lauantaina Koffin puistossa kello 12-19. Vaikka en tunne lähes yhtään festivaalin tämän vuoden esiintyjistä, niin on hauskaa kävellä lähes naapuriini nauttimaan kesäpäivästä ulos puistoon musiikin, hyvän seuran ja festivaalitunnelman pariin. Olen ollut festareilla Koffin puistossa kerran (tai kaksi?) aikaisemmin ja silloin ainakin oli puisto täpötäynnä ja meno mitä parhain.

Janna esiintyy lauantaina Koffin puistossa.

Maailma soi taas - ja Jennyssä juhlitaan

Tänään Rautatientorilla laulaa Esther Bertramin ja Sharon Lewisin aistillinen duo. 

Muistathan, että tänään ja huomenna on Maailma kylässä -festivaali Kaisaniemen puistossa! Rautatieasemalla on taas Maailman kirjat -kirjatelttoja ja kirjailijahaastatteluja. Onneksi sadesää muuttui juuri aurinkoiseksi.

Tänä iltana on myös Jenny Woossa uuden Salva Mea -klubin avajaiset. Klubi on suunnattu sekä homomiehille että lepakoille.

Saa nähdä, mihin kaikkeen itse ehdin, kun tänä viikonloppuna on myös ystäväni sosiologian tohtorin karonkkabileet baarissa (sain juuri omaksi hänen väitöskirjansa kansissa!) ja toisen ystävän 30-vuotisjuhlien "esijuhla" brunssina sekä olen kissavahtina ja muuta sellaista... Busy weekend!!

Siiri on palannut entistä vahvempana ja iloisempana

Tämän viikon keskiviikkona ilmestyi Siiri Nordinin uusi soololevy Paremmin kuin kukaan. Mun piti tietysti heti ostaa se Stupido Shopista. Levyhyllyssäni on ennestään Siirin kaikki aikaisemmat levyt eli kaksi Killer-bändin kanssa tehtyä englannin kielistä levyä ja kaksi aikaisempaa soololevyä, joista ensimmäisessä Siiri vielä lauloi englanniksi.

Verrattuna aikaisempiin soololevyihin, Siiri on nyt palannut tanssittavampaan ja iloisempaan musiikkiin. Siirin hiustyyli on muuttunut brunetista blondiksi sekä vaatetyyli muusikonrentusta enemmän bilettäväksi, cooliksi hipsteriksi. Levyä onkin osuvasti mainostettu "kesäisenä". Näiden kappaleiden tahtiin tanssisi mielellään kesän juhlissa. Ensimmäisestä singlelohkaisusta tehdyllä "Lusitaan"-videollakin kuvataan bileitä. Siirin sanoitukset eivät jälleen ole tusinatavaraa, vaan levyllä lauletaan muun muassa avaruuteen lennätetystä Laika-koirasta, kuuluisuudesta, onnellisuuden löytymisestä ja hyvien aikeiden aiheuttamista ikävistä lopputuloksista.

Miinusta vain siitä, ettei levyn mukana tulevassa vihkosessa ole kappaleiden lyriikoita. En myöskään onnistunut löytämään netistä infoa Siirin tulevista keikoista, ainoastaan tiedon siitä, että missasin viime viikolla olleen levynjulkaisukeikan Yrjönkadun LeBonkissa...

Paremmin kuin kukaan -levyn "Lusitaan"-biisin video:

Keväällä on tullut aika paljon uusia levyjä seuraamiltani artisteilta kuten (PMMP:n) Paula Vesalan Kiestinki ja Kate Bushin levy, jolla hän esittää uusia versioita vanhoista kappaleistaan. Tosin en ole varma, onko Katen levy vielä ilmestynyt, mutta toukokuussa sen pitäisi saapua kauppoihin. Kate Bush aikoo myös hyvin pitkän tauon jälkeen palata keikkailemaan!

Tänään musiikillinen viikkoni jatkuu, koska illalla on vuorossa Euroviisujen finaali, jee.

Lady Gagan keikka Teemalla!

Käännä NYT televisio Yle Teemalle, sillä siellä alkaa klo 21.55 kaksi tuntinen Lady Gaga presents The Monster Ball Tour At Madison Square Garden! Keikka on taltioitu helmikuussa New Yorkissa. Keikka näytettiin Teemalla ensimmäistä kertaa jo maanantaina ja sen voi nähdä vielä kahden päivän ajan Yle Areenassa. Luvassa on varmasti hulluttelua, revittelyä ja seksikyyttä...!

Anna Kallion kukkien kukkia!

Olettehan huomanneet, että tänään alkoi taas Kallio kukkii -kaupunkifestivaali?

Kävin ohjelman lävitse, mutta en valitettavasti löytänyt itseäni tarpeeksi kiinnostavia musiikkitapahtumia. Kuitenkin huomasin, että festivaalin aikana pääsee Kino Tulioon katsomaan nyt restauroidut klassikot Taksikuski ja Punaiset kengät. Kino Tuliohan on Kansallisen audiovisuaalisen arkiston vain eri festareiden aikaan käyttämä uusi elokuvateatteri Sörnäisten rantatiellä. Menen katsomaan sinne Punaiset kengät (The Red Shoes, Iso-Britannia 1948), vaikka näin balettielokuvan jo viime kesäkuussa Sodankylän Elokuvajuhlilla sirkusteltassa. Taksikuski on myös loistava, mutta olen nähnyt sen jo tarpeeksi monta kertaa viime aikoina. Haluan kokea Kino Tulion, ja Punaiset kengät oli kesällä todella vaikuttava elämys eikä Vilma ole vielä nähnyt elokuvaa. Onneksi sain jo ostettua elokuvaliput, sillä Kino Tulion sali on kuulemma pieni.

Punaisissa kengissä tähtiballeriinan on valittava tanssin ja rakkauden väliltä. Lisäksi kahden taiteilijamiehen kunnianhimo ja rakkaus repivät balleriinaa eri suuntiin. 

Skotlantilainen balleriina ja näyttelijä Moira Shearer esittää Victoria "Vicky" Pagea.