Suositut tekstit

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Suuri kurpitsajuhla

Böö! Vietin eilen kauhistuttavan illan ystäväni Jasminin Halloween-naamiaisbileissä Kampissa. Jatkoimme sieltä DTM:ään, jossa oli myös monia muita naamiaisasuun pukeutuneita. 

Jos et vielä ehtinyt juhlia Halloweenia, niin ei hätää, sillä sitä juhlitaan Suomessa myös ensi viikonloppuna, esimerkiksi DTM:n perinteisissä Halloween-bileissä ensi lauantaina.

Valokuviani eilisestä (kahdesta ei-naamiaisasuun pukeutuneesta vieraasta ei tosin näköjään ole valokuvia, sori):

Jasmin oli nähnyt todella vaivaa teemaherkkujen eteen. Nam!

emäntämme, murhanhimoinen Punahilkka, ja itse kaiverrettu kurpitsalyhty

hämähäkki-muffinseja ja irtileikattuja sormia


Elina-noita


I like your eyes...

Olen salaperäinen juhlija


Punahilkka hämmentää taikalientä. Huomaa kouran muotoinen kauha!

Mirva, piru naiseksi

"Rakkaus on koira helvetistä." Jasminin siskon vauhdikas hauva Peppi oli illan villein juhlija.


Ei kannata ryppyillä tällä Punahilkalle, tai pian sinusta väsätään voodoo-nukke.

Saimme jokainen tervetuliaislahjaksi pienen kurpitsan täynnä Halloween-karkkeja!

Elinan itse tekemä herkullinen kakku! Tosin siinä oli hämähäkki, yök.

Meno alkoi muuttua yhä karmivammaksi.

DTM:ssä

minä DTM:ssä elämää lyhyemmässä mekossa... Enää muuten noin pari kuukautta, ja DTM lopettaa! Nyyh.
Katsoimme Jasminin luona ensiksi Stephen Kingin romaaniin perustuvan kauhuelokuvan "Uini, uinu lemmikkini" (1989).

torstai 27. lokakuuta 2011

A Mezza Voce - kierrokseni Musiikkitalossa

Tänään tulee nyt toinen postaus heti perään. Olin nimittäin tänään iltapäivällä tutustumassa oppaan johdolla uuteen Musiikkitaloon. Kyseessä oli työpaikkani järjestämä ryhmätapahtuma, johon sai ilmoittautua mukaan jos halusi. Kun lähes kaikki muut toimistolla hääräsivät Kirjamessujen parissa, niin minä kipitin Sanomatalon ja Kiasman taakse Musiikkitaloon.

En harrasta klassisen musiikin konsertteja, joten minun ei tule turhan usein käyty uudessa Musiikkitalossa... Kuuntelen klassista musiikkia livenä vain kun käyn katsomassa vieressä Kansallisoopperassa balettia ja oopperaa.

Musiikkitalon nimi on A Mezza Voce ("hiljaa"), ja nimi sopiikin hyvin hillityn väriseen ja koristelemattomaan rakennukseen. Opas kertoi, että pääsalissa on tavoiteltu suomalaisen savusaunan tummia värejä ja rauhoittavuutta. Omaan makuuni Musiikkitalon arkkitehtuuri on liian vaatimatonta ja jopa tylsää. Värimaailmakin on ankea: ruskeaa, mustaa ja tumman vihreää. Kuitenkin talossa on myös arvokasta juhlavuuden tuntua. Suunnittelijat onnistuivat tekemään suomalaisen näköisen talon, sillä täällähän on aina arvostettu arkkitehtuurissa ja sisustuksessa minimalismia ja pelkistettyjä muotoja. Miettikää vaikka Alvar Aaltoa tai laatikkokerrostalojamme tai ihmisten harmaata pukeutumista... 

Itse pidän eniten Musiikkitalon valoisuudesta ja avaruudesta. On myös kätevää, että sisäänkäyntejä on useampia. Seinät ovat enimmäkseen lasia ja ympärillä on eläväinen pääkaupungin keskusta. Pääsali on oppaan mukaan luultavasti maailman ainoa lasiseinäinen konserttisali. Kuka tahansa voi seurata ulkopuolelta orkesterin harjoituksia. Kuitenkin lasit ovat niin paksut, ettei salin ulkopuolelle kuulu pihaustakaan. Esitysten ajaksi lasiseinät peitetään mustilla verhoilla, jotta orkesteri saa keskittyä ja yleisö olla omassa rauhassaan. Kävimme kierroksella myös Sibeliusakatamian puolella - ja opinahjolla on käytettävissään Musiikkitalossa seitsemän kerrosta! Sibeliusakatemian kirjastoon pääsee muuten kuka vain.

Opas kertoi, että juhlasali on poikkeuksellinen Suomessa, koska katsomo on pyöreä ja yleisöä istuu siis myös orkesterin takana. Yleisö katselee nyt myös toisiaan. Suomalaiset ovat kuulemma arkailleet ostaa lippuja orkesterin taakse, mutta niistä paikoista näkee kapellimestarin ilmeet.

Musiikkitalon aulassa on muuten kaikille avoin lasiseinäinen kahvila, joka on auki joka päivä ja josta on hieno näkymä entisten Makasiinien vielä pystyssä olevalle muurinkaistaleelle. Lisäksi talossa on kaikille avoin lounasravintola.

Tässä ottamiani valokuvia:

Julkisivu koostuu lasista ja vihreäksi esipatinoidusta kuparista, joka suunnittelijoiden mukaan sopii hyvin Töölönlahden merelliseen maisemaan.

pääsisäänkäynti Mannerheimintiellä

heilahtanut kuva pääkonserttisalista

Sibeliusakatemian tiloissa

harjoittelusali

puhe-esityssalin seinän hienoa reikäkuviointia

aulan katossa roikkuva veistos, jossa on kuvattuna mm. 23 uhanalaista suomalaista kasvia.

"Tanssi, tanssi, tai muuten olet hukassa!" - Pina Bausch

Hej! Olin tosiaan viikonlopun lomalla Tukholmassa. Oli todella kivaa! Ihmettelenkin, kuinka edellisestä reissusta Tukholmaan (silloin Iriinin kanssa Silja Linellä) on saattanut vierähtää jo yhdeksän vuotta. Viime viikonloppu oli myös ensimmäinen kerta kun en mennyt Tukholmaan risteilyaluksella sekä olin kaupungissa (kaksi) yötä. Lentomatka Tukholmaan maksoi tarjouksessa muutaman kympin suunta sekä lentomatka kesti vain tunnin.

Matkakuviani on täällä.

Kävimme Tukholmassa katsomassa Wim Wendersin uusimman elokuvan Pina (Saksa 2011). Kyseessä on dokumentti ja muotokuva saksalaisesta koreografista Pina Bauschista (1940-2009). Enemmän kuin dokumentti kyseessä on tanssielokuva, koska kankaalla nähdään enimmäkseen tanssijoita esittämässä Bauschin huikaisevia modernin tanssin koreografioita. Oli jännittävää nähdä tanssielokuva Wim Wendersin ohjaamana, koska hänet tunnetaan parhaiten mustavalkoisista draamoistaan, kuten klassikostaan Berliinin taivaan alla (1987).


Olin vain harmistunut siitä, että Pina näytettiin tukholmalaisessa Victoria-teatterissa kaksiulotteisena. Finnkinolla elokuva näytetään kolmiulotteisena. Wendersin ohjaus onkin ensimmäisiä 3D-tekniikalla toteutettuja taide-elokuvia. Lisäksi elokuvassa puhuttiin saksaa, ruotsia ja englantia, ja tekstitys oli Tukholmassa tietysti vain ruotsiksi. Suurin osa puheesta meni siis ohitse, mutta toisaalta puhetta oli hyvin vähän. Välillä vain tanssijat kertoivat, kuinka suuri vaikutus Pina Bauschilla oli ollut heidän työskentelyynsä.

Vielä ehdit katsomaan Pinan Finnkinon teattereissa. Tämä elokuva on tulvillaan mielikuvitusta, taitoa, leikillisyyttä, elämäniloa ja ennen kaikkea kauneutta!


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

"ethän kerro miten paljon minussa on pimeyttä"


Luin lauantaina lentokoneessa Itämeren yllä kirjastosta lainaamani Silene Lehdon (s. 1979) esikoisrunokirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY). Teos julkaistiin tämän vuoden toukokuussa. Tarinallisissa proosarunoissa on hauskoja, teräviä ja rujoja sävyjä. Tekstit ovat huolestuneita maailman saastumisesta ja tuhoutumisesta, mutta samalla säkeet sädehtivät toivoa. Teemoja ovat vesi, ihminen, valaat ja muut merenelävät. Lehto työskentelee Helsingin kaupunginkirjastossa, ja runoista aistiikin lukeneisuuden.

Kokoelmassa on myös hyvin tiiviitä runoja, kuten otsikossa oleva runo ja tämä:

"Ehkä tämä on samaa kipua, jota pieni merenneito tunsi kävellessään."

Lue Mervi Kantokorven arvostelu Helsingin Sanomista.





Huomenna (torstaina) alkavat Helsingin kirjamessut! Siellä voi nähdä esiintymässä mm. yllä mainitun Silene Lehdon. Tapahtumia on reilusti yli tuhat! Messut kestävät neljä päivää ja teemamaana on tänä vuonna Viro ja toisena teemana satavuotias suomalainen sarjakuva.

Kirjamessujen lisäksi pääset samalla lipulle tutustumaan Messukeskuksessa Helsingin Musiikkimessuihin, Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtumaan sekä uuteen ArtForum-tapahtumaan, josta voi ostaa taideteoksen mukaansa. Käyn Helsingin kirjamessuilla joka vuosi, sillä tungoksesta huolimatta tykkään niiden hälinästä ja säpinästä, kavereihin ja tuttuihin törmäämisestä sekä tietysti hyvistä kirja- ja ruokaostoksista.

torstai 20. lokakuuta 2011

I'm Not A Girl, Not Yet A Woman


Lainasin kirjastosta Lone Scherfigin ohjaaman elokuvan An Education (Iso-Britannia 2009), joka oli vieläkin parempi kuin olin odottanut! Ole luonani aina -elokuvasta tuttu Carey Mulligan (s. 1985) esittää nuorta lukiolaistyttöä, jonka kasvutarina elokuva on.

Tapahtumapaikkana on 1960-luvun Lontoo. Jenny on laimeassa lähiössä tylsien mutta rakastavien vanhempiensa kanssa asuva koulutyttö, joka haaveilee kirjallisuuden opiskelusta yliopistossa (tämä tietysti miellytti mua, heh). Vanhempi playboy viettelee kokemattoman Jennyn, joka on poikkeuksellisen fiksu mutta silti naiivi. Hurmaavan miehen avulla Jennyn elämästä tulee jännittävää, romanttista ja tapahtumarikasta. Hän alkaa opiskella elämän koulussa. Samalla Jenny kuitenkin laiminlyö opiskelunsa tyttökoulussa ja pettyy petolliseen mieheen.


Elokuva kertoo hienosti ensirakkaudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, hauskanpidosta, täysillä elämisestä, unelmiensa tavoittelusta, sydänsuruista ja kasvamisesta lapsesta aikuiseksi. Elokuva on harvinaisen samaistuttava, koska olin alusta lähtien samaa mieltä Jennyn kanssa (tai ainakin samaistuin hänen näkökulmaansa ja tunteisiinsa), vaikka hänen mielipiteensä muuttuivat paljon matkan aikana uusien kokemusten myötä. Ja dialogi on UPEAA. Lisäksi elokuvassa on suloinen alkumusiikki, jonka kuvissa 1960-luvun koulutytöt puuhailevat kaikkea hyvin tyttömäistä. 

Jenny: "If people die the moment that they graduate, then surely it's the things we do beforehand that count."

Kokeneen miesystävän myötä Jennystä puhkeaa näyttävä leidi.

Miten puhua runojen kirjoittamisesta?



Olen käynyt syyskuun alusta asti kerran viikossa Kallion Työväenopistolla runokurssilla kaverini Anna-Kaisan kanssa. Kurssia vetää runoilija Jukka Koskelainen. Heti ensimmäisellä tunnilla hän mainitsi juuri ilmestyneen, runoilija Tommi Parkon tekemän kirjoitusoppaan Kirjoita runo (Avain 2011). Se on kuulemma ensimmäinen perusteellinen opas runouden kirjoittamiseen suomen kielellä.

Olen itse lukenut aikaisemmin myös (entisen runouden opettajani) Risto Ahdin Runouden kuntokoulun sekä Claes Anderssonin runo-oppaan, mutta kaipa tuo Parkon opus on sitten niitä laajempi. Mietin ensiksi, että olisin ostanut kirjan, mutta se maksaa halvimmillaan 27 euroa sekä mulla on ennestään kotona kiitettävä määrä kirjoitusoppaita. Niinpä kiltisti jonotin ja lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjoita runo on todella kattava ja käy läpi niin runouden teorian (se oli mulle taas jo vanhaa kauraa Oriveden Opiston ja Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kursseilta) kuin antaa vinkkejä ja tehtäviä runojen kirjoittamiseen. Teos on kirjoitettu sujuvasti ja taidolla ja siinä on paljon runoesimerkkejä. Eipä varmaan runoudesta voi paljon tämän enempää kirjoittaa. Kirjan lukemiseen vain kannattaa varata reilusti aikaa - multakin meni siihen useampi viikko.

Kirjan loppuosa oli ehkä hyödyllisin, jos tuntee jo ennestään laajasti runouden kentän. Lopussa annetaan neuvoja kuinka laatia runoistaan kokoelma, miten ottaa yhteyttä kustantamoihin ja mihin kustantamoihin, annetaan linkkejä runoyhdistysten verkkosivuille ja kerrotaan eri runotapahtumista ja kirjoituskilpailuista Suomessa.

Jos kirjoitat runoja, niin tuo opas antaa varmasti lisää inspiraatiota ja neuvoja!

Latinalaisen Amerikan popcornia

avajaiselokuva El mural / The Mural, Argentiina (2010)
Tänään alkaa Helsingissä Cinemaissi eli Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali! Muuten Suomessa paitsioon jääviä elokuvia on tarjolla neljän päivän ajan. Elokuvia näytetään Andorrassa ja Maximissa.

Kävin viime vuonna katsomassa kaksi elokuvaa Cinemaississa ja tykkäsin toki. Tänä vuonna Cinemaissi jää multa väliin, koska menoja on jo tarpeeksi ja viikonlopun lomailen Tukholmassa. Mutta ehkä sinä kiinnostuit eksoottisista filmeistä?

tiistai 18. lokakuuta 2011

I Can't Think Straight


Suloista ja romanttista... Siis nokkelasti nimetty elokuva I Can't Think Straight (USA 2008), jonka katsoin jo jokunen viikko sitten. Tilasin DVD:n Amazonista (Leffa olisi ollut myös pari vuotta sitten nähtävillä isolta kankaalta Vinokino-festivaaleilla).

Romanttinen draama kertoo vanhoillisen jordanialaisen ja intialaisen kulttuurin törmäämisestä modernin Lontoon elämään sekä kahdesta kaunottaresta, joilla molemmilla on poikaystävät, mutta jotka rakastuvatkin toisiinsa. Tytöt ovat myös erilaisia, sillä Tala on villi ja ulospäinsuuntautunut, ja Leyla taas ujo ja herkkä. Rakkaus on intohimoista, mutta sen tiellä on luonnollisesti mutkia, koska tytöt ovat tosiaan molemmat jo varattuja ja pitäneet itseään heteroina sekä heidän kulttuurissaan lesbous on katastrofi. Teemoina ovat itsensä löytäminen, rehellisyys ja aito rakkaus. DVD:n mukana olevassa lyhyessä dokumentissa ohjaaja myös sanoo leffan kertovan siitä, että omat ongelmat pitää selvittää ennen kuin on valmis parisuhteeseen (totta mutta mieleeni nousi myös kysymys, onko ongelmatonta ihmistä olemassakaan?).

Elokuva on monipolvinen ja hauska. Tytöt ovat huippukauniita ja heidän roolihahmonsa ovat sympaattisia. Leffa on tosin aika karkkiväreissä ja ongelmat ratkeavat välillä epäuskottavan nopeasti (esimerkiksi toinen tytöistä haluaa kirjailijaksi ja sitten hän jo onkin yhdessä hetkessä menestynyt teinikirjailija). Toisaalta maailmassa kaivataan tällaisia lesboelokuvia, joissa on onnellinen loppu. Mutta kuten olen jo ennenkin sanonut, niin on aika tylsää, että suurimmassa osassa tyttörakkauselokuvissa tytöillä on ensiksi poikaystävät tai muuten sutinaa myös miesten kanssa. Ihan kuin draamaa ei saataisi ilman miehiäkin...

Jännittävää on muuten se, että elokuva kuulemma perustuu löyhästi esikoisohjaaja Shamim Sarifin omiin kokemuksiin. Elokuva on julkaistu aikaisemmin hänen kirjoittamanaan samannimisenä romaanina.

IMDB:n mukaan molemmat pääosatytöt ovat syntyneet jo vuosina 1972 ja 1976, vaikka he näyttävät aivan 17-vuotiailta! Heidän roolihahmonsakin ovat teinityttöjä.


Taiteilijaelämää...


Luin Ernest Hemingwayn elämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast, 1964) loppuun jo yli kuukausi sitten kotimatkalla lentokoneessa Lontoosta Helsinkiin, mutta en ole muistanut kirjoittaa siitä tänne. Yleensäkin kirjoitan tänne vain noin joka toisesta kirjasta tai sarjakuva-albumista jonka luen, eh. Nuoruuteni Pariisista on saatavilla kirjakaupoissa edullinen pokkariversio.

Nuoruuteni Pariisi on todella kiinnostava ja mukaansa imaiseva kuvaus taiteilijaelämästä, jossa suurta osaa edustavat niin kirjoittaminen kuin elämästä nauttiminen. Hemingway muutti 22-vuotiaana Yhdysvalloista Pariisiin ensimmäisen vaimonsa kanssa. He asuivat Pariisissa kuusi vuotta ennen kuin palasivat Yhdysvaltoihin. Hemingway muutti Pariisiin, koska hän halusi ryhtyä kirjailijaksi. Pariisissa he olivat köyhiä mutta onnellisia. Rahaa he saivat sillä, että Hemingway kirjoitti silloin tällöin Pariisista lehtijuttuja yhdysvaltalaiseen lehteen. Vaimo oli kotona ja Hemingway kirjoitti päivisin kahviloissa novelleja ja ensimmäistä romaaniaan. Hemingwayn irtiotto boheemielämään kannatti, koska hänet palkittiin myöhemmin Nobelin kirjallisuudenpalkinnolla. Hänen ensimmäinen menestyromaaninsa oli Ja aurinko nousee, joka julkaistiin hänen viimeisenä Pariisin vuotenaan vuonna 1926.

Hemingway ja hänen vaimonsa ottivat myös kaiken irti Pariisin tarjoamista ilmaisista taidenäyttelyistä, kirjakaupoista ja hyvistä halvoista ravintoloista sekä he saivat uusia (usein amerikkalaisia) taiteilijaystäviä. Ja viini virtasi... Kirjan kannessa hänen kanssaan on Gertrude Stein, josta Hemingway sai hyvän ystävän. Myös yhdysvaltalainen Gertrude oli Hemingwayta lähes 30 vuotta vanhempi teräväkielinen kulttuurihenkilö, feministinen kirjailija ja lesbo.

Jostain syystä sekoitan aina toisiinsa Hemingwayn ja Henry Millerin!! No molemmat kirjailijat muuttivat 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloista Pariisiin. He myös kirjoittivat avoimesti seksuaalisuudesta. Molemmat olivat sivistyneitä - ja naistenmiehiä. 

Ernest Hemingway

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Häät helvetistä

hääpari (Jenni Banerjee ja Antti Lang)

Nyt kun olen kerrankin vireessä niin naputtelen tänään vielä kolmannen blogipäivityksen. Olin tämän viikon keskiviikkona Virven ja Sampsan kanssa katsomassa Espoon kaupunginteatterissa saksalaisen Bertolt Brechtin pienoisnäytelmän Pikkuporvarihäät. Nautimme myös ennen näytöstä leivokset Espoon kaupunginteatterin boheemissa kahvilassa. Kahvila on kiva, vaikka itse teatteri muistuttaa ulkoisesti enemmän steriiliä toimistorakennusta.

Vuonna 1923 valmistunut näytelmä keskittyy kuvaamaan yksiä hääjuhlia, joissa kaikki menee pikkuhiljaa pieleen. Näytelmä on yhä ajankohtainen, vaikka se piirre vain on vanhentunut, että morsiamelta odotettaisiin neitsyyttä. Tapahtumat ja ihmistyypit ovat hykerryttävän hauskoja, vaikka ne kuvaavatkin karmaisevaa todellisuutta. Pikkuporvarihäät irvailee jäykälle porvarillisuudelle, sosiaalisille kulisseille ja muka hyvän elämän vaatimuksille. Hääjuhlat ovat aluksi jähmeät, kun saman pöydän ääressä ruokailevat sukulaiset, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään (paitsi jokaisen omat raivostuttavat maneerit tai moraalittomuudet) ja toisistaan vieraantuneet piiloaggressiiviset avioparit. Näytelmä näyttää sosiaaliset epäkohdat ja vetää ne reilusti överiksi. Näytelmän on ohjannut englanniksi slovenialainen Vito Taufer, johon törmäsin elokuussa Espoon Cinéssä Eevan seurassa.

Kaverini Eeva Putro näyttelee morsiamen sisarta.

Asko Sahlman (kuvassa) kuoli traagisesti liikenneottemuudessa syyskuussa. Hänen roolinsa opetteli viikossa Raimo Grönber.

Kosto & Syytetty

Olen katsonut tällä viikolla kotona kaksi synkkää mutta hienoa elokuvaa: Kosto ja Syytetty.



Lainasin Koston kirjastosta, useamman viikon jonottamisen jälkeen. Susanne Bierin ohjaama Kosto (Haevnen, Tanska 2010) tutkii kostoa, anteeksi antamista ja syyllisyyttä. Ihmettelin jo, miksi olin lainannut näin tympeän kuuloisen elokuvan, mutta kun aloin puoliväkisin katsomaan sitä, niin elokuva todella liimasi minut paikoilleen. Harvoin sitä näkee mitään näin realistista, sykähdyttävää ja viisasta!

Elokuvassa pohditaan kuinka vetää omat rajansa hyökkäävissä tilanteissa ja miten toimia oikeudenmukaisesti. Toisaalta elokuvassa on äidittömäksi jäänyt katkera mutta omanarvontuntoinen poika, joka haluaa kostaa uuden kaverinsa puolesta tämän koulukiusaajille. Toisaalta on koulukiusatun pojan isä, joka työskentelee lääkärinä Afrikassa ja saa hoidettavakseen hirviömiehen, joka on murhannut useita naisia ja lapsia. Filmi esittää monia vaikeita kysymyksiä.



Sarah (Jodie Foster) esittää seksikkään tanssin baarissa juuri ennen joukkoraiskaustaan.
Katsoin myös jo keväällä digiboxille tallentamani elokuvan Syytetty (The Accused, USA 1988). 26-vuotias Jodie Foster voitti Oscarin pääroolistaan tyttönä, joka joukkoraiskataan baarissa. Jodie Fosterin esittämä tarjoilijatar Sarah on kevytkenkäisen tytön maineessa, mutta oikeudenkäynti osoittaa, ettei raiskausta oikeuta se, jos tyttö on flirttaillut miehille, ollut humalassa, tanssinut ja pukeutunut paljastavasti. Lisäksi elokuvan mukaan historiallisessa oikeustaistelussa osoitetaan, että raiskausta vierestä katselleet ja raiskaajia kannustushuudoin yllyttäneet ovat syyllistyneet rikokseen.

Amerikkalaisittain elokuva keskittyy oikeussaliin. Elokuvassa näytetään myös koko traumaattinen raiskauskohtaus. Syytetty on siinä mielessä (onneksi) vanhentunut, että monet siinä esitetyt kommentit ("Kuka nyt ei jäisi mielellään katselemaan raiskausta sivusta?") ovat nykyaikana pöyristyttäviä. Outoa on myös se, että poliisit eivät ryntää baariin pidättämään kaikkia miehiä vaan raiskattu tyttö joutuu itse (!) palaamaan samana iltana baariin osoittamaan raiskaajansa.

Toisaalta, vaikka naisten ja uhrien asema on parantunut, niin yhä on vallalla monia syrjiviä asenteita, jotka tuomitsevat raiskatuiksi tulleet tytöt ja vähättelevät raiskauksen kamaluutta. Tästä on esimerkkinä kesällä Helsingissä ollut lutkamarssikin, jossa myös itse marssin. Huomiotani leffassa kiinnitti se, että Yhdysvalloissa raiskauksesta saa viisi vankeutta, kun Suomessa tuomiot ovat huomattavasti pienempiä. Vankeus ei jalosta ketään, mutta suomalainen oikeus usein vähättelee väkivalta- ja seksuaaliarikoksia.

P.S. Jodie Foster on upea, mitä vain lisää se tieto, että hän on naimisissa naisen kanssa.

Jodie Foster