Intohimona moderni kuvataide

Naputtelen myös tänään kaksi blogipäivitystä, ja tästä niistä toinen. Näin hiihtolomaviikolla mulla ei ole ollut päivätöitä Seuren kautta, ellen sitten saa keikkaa huomiseksi tai perjantaiksi. Sitten pidänkin useamman kuukauden tauon keikkailusta - jota ehti kestää vain 2-3 viikkoa - koska aloitan maanantaina viitenä päivänä viikossa olevan yrittäjäkurssin!

Nyt kun Guggenheim-puhe käy Suomessa kuumana, on Helsinki-kirjat suomentanut ehkä maailman kuuluisimman taidekeräilijän Peggy Guggenheimin (1898–1979) jo 1960-luvulla kirjoittaman omaelämäkerran. Kirjassa on mukana kirjailija Gore Vidalin kirjoittama esipuhe vuodelta 1979, eli se on kirjoitettu Peggyn kuoleman jälkeen. Suomennoksen alkusanat on kirjoittanut Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Käännös on ystäväni Riie Heikkilän käsialaa. 

Peggy nuorena

Peggy Guggenheim - Taiteenrakastajan tunnustuksia (2011) on poikkeuksellisen ohut elämäkerta, vain 192 sivua. Lainasin teoksen kirjastosta parin kuukauden jonottamisen jälkeen.

Hävettää myöntääkin, mutta en ollut tiennyt Peggyn olemasta olosta mitään ennen kuin tämä kirja suomennettiin. Guggenheim-nimikin tuli tietoisuuteeni vasta vuosi sitten kun lehdet Suomessa täyttyivät siitä tiedosta, että Helsinkiin suunnitellaan Guggenheim-museota. Peggy on kuulemma rikkaan yhdysvaltalaisen juutalaissukunsa kuuluisin jäsen!

Kirja on ennen kaikkea kokoelma nokkelan Peggyn lentäviä sutkautuksia. Hän ohittaa monet henkilökohtaiset ihmissuhdeasiansa vain kevyellä kaskulla, vaikka kyseessä olisi kipeä avioero. Peggy kertoo kolmesta avioliitostaan (ja kolmesta avioerostaan), jotka kaikki hän solmi aikansa kuuluisien taiteilijoiden kanssa. Ennen kaikkea hän keskittyy kertomaan modernista kuvataiteesta eli kuinka hänestä tuli maalausten keräilijä, keihin kaikkiin kuvataiteilijoihin hän tutustui ja kuinka hän perusti ensiksi New Yorkiin taidegallerian ja sitten Venetsiaan ensimmäisen Guggenheim-museon.

Peggy Venetsiassa koiriensa kanssa

Luin kirjaa haltioituneena, koska Peggyn elämä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta. Hän oli todella persoonallinen, hauska ja älykäs nainen, jonka intohimoinen suhde moderniin taiteeseen toi hänelle paljon ystäviä ja rakastajia sen ajan taidemaailmassa. Lisäksi hän näki paljon maailmaa matkoillaan. Kirja vilisee eri taide- ja museoalan vaikuttajien nimiä 1920-1960-luvuilta, joten Wikipedia on tarpeen lukiessa. On mielenkiintoista tutustua ihmiseen, jonka elämä on omistettu yhdelle intohimolle. Luultavasti yhdellä asialle täysillä omistautuminen on ainoa keino päästä huipulle jollakin alalla.

Kirjassa yllätti myös se, ettei Peggy ollut niin rikas kuin olin luullut. Hänen isänsä oli lähtenyt pois veljiensä talousbisneksistä eikä siten saanut samanlaista suuromaisuutta, joten Peggykin oli aikuisena usein rahapulassa. Hänen enonsa oli myös kuuluisa taidekeräilijä, ja rikkaampi kuin Peggy. Oli Peggyllä silti varaa mm. ostaa palatsi Venetsiasta... Peggyllä oli myös onneton lapsuus, eli rikkaus ja sivistyssuku eivät välttämättä tuo onnea - mutta sen onnen voi saavuttaa Peggyn tavoin itse aikuisena luomalla oman elämänpiirinsä, uransa ja ihmissuhteensa.

"Jos vaginasi pukeutuisi, mitä sillä olisi päällään?"

Anteeksi hyvät lukijani, että olette saaneet odottaa!! Innostukseni bloggaamiseen tyssäsi hetkeksi sekä olen ollut paljon menossa, joten kirjoittamiselle ei ole tuntunut jäävän aikaa. Lisäksi paluuni Facebookiin on verottanut aikaani muulta nettikirjoittamisilta...

Tiesittekö, että viime viikon ystävänpäivä oli myös V-Day ("Stop violence against women and girls")? Päivää on kansainvälisestä juhlistettu lukemalla yhdysvaltalaisen feministin ja näytelmäkirjailija Eve Enslerin 1990-luvun lopulla kirjoittamia Vaginamonologeja. Ensler keräsi sadoilta naisilta Yhdysvalloista, Euroopasta ja Afrikasta heidän kertomuksiaan seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan. Vaginamonologeja on käännetty 48 kielelle ja se on esitetty yli 140 maassa. Monologit kertovat seksistä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja itsetuntemuksesta, synnytyksestä, raiskauksista, ympärileikkauksista ja kasvamisesta tytöstä naiseksi. Ne ovat hauskoja, koskettavia, ällistyttäviä ja aitoja tarinoita.

Kimmokkeen hankkeelleen Ensler sai kun hän kuuli kiireisestä bisnesnaisesta, joka sanoi, ettei hänellä ole koskaan aikaa ottaa käsipeiliä käteensä ja katsoa vaginaansa. Lisäksi Ensler oli itse joutunut lapsena isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi, minkä takia hänellä ei aikuisena ollut kosketusta omaan seksuaalisuuteensa eikä hän halunnut edes ajatella sukupuolielimiään. Ensler tajusi, että moni nainen ei koskaan ole nähnyt omaa vaginaansa ja että jo sana vagina herättää häpeää ja sen sanomista ääneen kierretään kaikin tavoin. Vaginaan on myös kautta historian liittynyt paljon haitallisia tabuja ja mielikuvituksellisia uskomuksia.

"Minä sanon sen [vaginan], koska uskon että mitä me emme sano, sitä me emme näe, tunnusta tai muista. Mitä me emme sano, siitä tulee salaisuus, ja salaisuuksista syntyy usein häpeää, pelkoa ja myyttejä. Sanon sen, koska haluan jonakin päivänä sanoa sen luontevasti, vailla häpeää ja syyllisyyttä."
Eve Ensler, Vaginamonologeja

Kävin ystävänpäivänä ystäväni Katin kanssa kahvilla Rytmissä sekä Hämeentielle muuttaneessa KokoTeatterissa katsomassa Vaginamonologeja-esityksen. Kokoteatteri järjestää kyseisen esityksen aina ystävänpäivänä. Lavalla oli puoliympyrän muodossa joukko kuuluisia suomalaisia naisia, jotka jokainen vuorollaan lukivat yhden käsikirjoituksen monologin. Sekä lavalla että yleisössä olikin paljon tuttuja. Oli vaikuttavaa, kuinka niin riisuttu esitys voi olla niin vangitseva! Esitys oli ylistys tarinoiden voimalle sekä naiseudelle. Lavalle nousi lopuksi myös Pro-tukipisteen Jaana Kauppinen, joka puhui prostituoitujen oikeudesta työhönsä ja ihmisarvoon.

Lainasin viime viikolla kirjastosta Vaginamonologeja (2001), joka ohuena kirjana sisältää vain osan Enslerin keräämistä tarinoista. Monet kirjan tarinoista luettiin myös jo esityksessä. Kirjassa on muuten muutamia hienoja lesbotarinoita. Enslerillä itsellään on myös nykyisin naispuolinen elämänkumppani.

Kirjassa todetaan myös vaginafaktoja, kuten että klitoris on ainoa ihmisruumiin elin, jonka tarkoitus on tuottaa vain nautintoa. Lisäksi kerrotaan, että miljoonien tyttöjen ympärileikkaus Afrikassa vastaa sitä, että pojalta leikattaisiin pois suurin osa peniksestä tai se poistettaisiin jopa kokonaan. Yksikään kulttuuri ei suostuisi moiseen, mutta tyttölapsia sen sijaan saa silpoa!

Kuinka kissasta tuli lemmikkieläin ja muita satuja

Ihmettelin uutena vuotena Lontoossa tuota yllä olevaa somaa kissakuvaa, joka löytyy siellä mukeista, kangaskasseista, magneeteista, kirjepapereista ja vaikka mistä pikkutavaroista. Sitten British Libraryn kirja- ja paperikaupassa (on muuten erittäin hyvä kauppa) löysin kaikkien kissatuotteiden lisäksi myös pikkuisen kirjan tuolla kuvalla. Arvoitus selvisi: kyseessä on Rudyard Kiplingin satukokoelma The Cat that Walked by Himself and other stories vuodelta 1902. Nämä sadut ja myös muita Kiplingin satuja voi muuten lukea täältä!

Häpeäkseni täytyy myöntää, että olen tuntenut Kiplingin oikeastaan ainoastaan Disneyn Viidakkokirja-animaation kautta, joka siis perustuu Kiplingin tunnetuimpaan kirjaan. The Cat that Walked by Himself -satua ei tosin ymmärtääkseni ole edes suomennettu, joten sitä ei lueta lapsille Suomessa. Britanniassa se on kuitenkin selvästi klassikkosatu. Kiplingin oma elämä on muuten ollut varsin värikäs ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailija, mitä valaisee Wikipedian laaja ja mainio suomenkielinen artikkeli.

Ostin siis Lontoossa kyseisen kirjan ja sivistin itseäni. Olenhan myös kissaihmisiä. Hassua kuinka tietämätön sitä voikaan olla jonkin toisen maan klassikkosadusta! Yleensähän monet suositut vanhat sadut käännetään lähes kaikille kielille.

Kissa-satu sisältää myyttisen maailmanselityksen aikojen alusta, ja se on omaperäinen, luonteva ja klassisia satukonventioita noudattaen kirjoitettu. Kirja sisältää myös sadut "The Elephant's Child", "How the Camel got his Hump" ja "How the Rhinoceros got his Skin". Sadut tarjoavat siis mielikuvitukselliset selitykset eri eläinten ominaispiirteille ja jäljittelevät kansansatujen vanhahtavaa tyyliä. Kirjassa  ilahduttavat Kiplingin itse tekemä kuvitus koomisilla kuvateksteillä (tuo kissakuvakin on hänen piirtämänsä) ja hänen satuihin laatimat lorut.

"But the wildest of all the wild animals was the Cat. He walked by himself, and all places were alike to him."

"The Elephant's Child"

Kirja tyttöydestä, tyttöparista ja ydinvoimalaonnettomuudesta

kauniit kannet

Runoilijana ja nuortenkirjailijana tunnettu turkulainen Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) voitti vuoden 2011 lopulla Finlandia Juniorin nuortenkirjallaan Valo, valoa, valoa (Karisto 2011). Luin nopealukuisen kirjan vuodenvaihteessa meno- ja paluumatkalla lentokoneessa.

Vaikka kyseessä on nuortenkirja, niin halusin lukea sen, koska kieltä on kehuttu runolliseksi ja muotoa kokeelliseksi - sekä se kertoo tyttöparista. Kirja viittaa jatkuvasti sepitettyyn luonteeseensa, mikä ei kuitenkaan poista mahdollisuutta eläytyä tapahtumiin. Valoa oli helppolukuisampi kuin olin kuvitellut, mikä on siis plussaa, erityisesti nuoria lukijoita ajatellen. Teoksessa on useita suoria viittauksia kuuluisiin elokuviin ja klassikkokirjoihin, jotka ilokseni olivat kaikki minulle tuttuja (mutta en olekaan enää teinityttö, eli yläasteikäisille teokset ovat varmasti vieraampia). Kirja tuo vahvasti mieleeni ihanan ja myös rankan elokuvan Taivaalliset olennot, johon taas ei kirjassa kertaakaan viitata suoraan.

Huotarinen vuonna 2011, kuva on täältä.

Miljöönä on pikkukaupunki Suomessa ja ajankohtana kevät ja kesä vuonna 1986, jolloin tapahtui Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Uhkaavaa ydinvoimalaonnettomuus heittää pahaenteisen varjonsa tarinan ylle. Aihe on omaperäinen ja kunnianhimoinen, koska en ainakaan muista muita suomalaisia fiktiotarinoita, joissa käsiteltäisiin Tsernobyliä. Tosin onnettomuus jää siinä mielessä etäiseksi, että tapahtumapaikkana on koko ajan Suomi eikä Ukraina. Japanin viime keväinen ydinvoimalaonnettomuus tekee Huotarisen kirjasta hyvinkin ajankohtaisen ja tärkeän.

Kertojana on 14-vuotias Mariiaa, joka ihastuu paikkakunnalle tulleeseen uuteen tyttöön, perhevaikeuksien kanssa kamppailevaan äidittömään mutta kiehtovaan Mimiin. Poikkeuksellisen nuoren tyttöparin suhdetta kuvataan uskottavasti ja luontevasti. Tarina sisältää tosin ensirakkauden onnen lisäksi roppakaupalla vaikeuksia ja synkkiä sävyjä. Traagisten rakkaustarinoiden ystäville!

"Sydän pumppaa taivaan ja perhosen"

Soitan hätänumeroon ja painan luurin rintaa vasten,
kuuleeko kukaan pimeää joka päästää lepakoita paidan alta.


Lainasin eilen kirjastosta helsinkiläisen kuvataiteilija ja runoilija Satu Mannisen (s. 1977) toisen runokokoelman Sydänfilmi (Gummerus 2009). Pidin kovasti Mannisen esikoisteoksesta Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa (Gummerus 2007), jossa minäpuhuja kommunikoi kirjailija Virginia Woolfin kanssa, joka on ollut lempikirjailijoitani jo teini-iästä lähtien.

Sydänfilmi on kaunis ja mielikuvitusta herättelevä nimi. Manninen osaa kirjoittaa hienoja, älykkäitä ja tuoreita kielikuvia. Sydänfilmi sisältää klassista keskeislyriikkaa, jossa minä-puhuja havannoi ympäristöään. Tyyli on lakoninen eikä runoilla ole otsikoita. Ensiksi ollaan sairaalaassa (joka on allegoria nyky-yhteiskunnalle) ja synkissä tunnelmissa. Kokoelman loppupuoli käsittelee perhettä ja leikkiä, välillä myös valoisammissa sävyissä.

Satu Manninen

Skalpelli viiltää lihaa ja valkokangas putoaa kinokseksi,
siihen kompastuu kuin elokuvan kohtaukseen.
Mikä tahansa voi olla kuva meistä, olemme kiiltokuvista
leikeltyjä, saumat ovat menneet vinoon.
Olemassaolo kuin puristaisi mehua muovihedelmästä,
ravistaisi talvea lasipalloon.

Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä!

Ostin kesällä pokkariversion bestselleristä Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2009) ja sain sen vihdoinkin tällä viikolla luettua. Teoksen on kirjoittanut ranskalainen Pierre Bayard, joka todella tuntee kaunokirjallisuuden, sillä hän on ranskalaisen kirjallisuuden professori ja vielä psykologikin. Hän osaa myös kirjoittaa ihailtavan kevyesti ja hauskasti, minkä täytyy olla pitkän kirjoitustaustan tulosta.

Aluksi kirjan väitteet tuntuivat mielestäni ylimielisiltä ja moraalittomilta. Luen itse kohtuullisen paljon ja tämä kirja tuntui halventavan lukeneisuutta. Toisaalta ymmärsin Bayardin väitteet (hänen on myös itse täytynyt lukea paljon, sillä hän viljelee kirjassaan paljon viitteitä mitä mainioimpiin teoksiin). Bayard kirjoittaa, että kukaan ei koskaan ehdi elämänsä aikana lukea kuin murto-osan klassikoista ja bestsellereistä, monet lukemamme kirjat unohdamme emmekä edes muista lempikirjojamme kuin sumeasti eikä kaikkia kirjoja edes tarvitse lukea, jotta niistä ja niiden aiheista osaisi sanoa jotain. Olen itsekin skipannut monia tylsältä kuulostavia klassikoita, mutta silti jossain keskustelussa viitannut niihin, koska tunnen kuitenkin kirjojen aiheen ja paikan kirjallisuuskaanonissa... Bayard sanoo, että jos osaa puhua tai kirjoittaa vain kirjoista, jotka on lukenut, silloin ei uskalla käyttää mielikuvitustaan eikä omaa ajatteluaan. Mikä voisi vaatia enemmän mielikuvitusta ja rohkeutta kuin puhua kirjasta, jota ei ole lukenut...

Parasta antia on mielestäni kirjan viimeinen luku "Itsestä puhuminen", joka on todellinen luovuuden ylistys ja luovan kirjoittamisen oppikirja. Luku nostaa myös kirjakriitikot uuteen arvoon, koska Bayardin mielestä taiteesta kriittisesti keskusteleminen on vaikeampaa ja vaatii suurempaa sivistystä kuin itse taiteen luominen. Kirjakritiikin pitäisi myös olla oma itsenäinen taideteoksensa ja auttaa kirjoittajaa näkemään jotain uutta itsessään. Taiteen luominen vaatii myös samanlaista kriittistä kykyä kuin kriitikolla on. Bayard kirjoittaa viimeisessä luvussa, että tärkeintä on käyttää kirjoja vain apuvälineinä itsensä tutkimiseen ja siihen, että tulee itse luovaksi ihmiseksi. Tärkeämpää kuin vain lukea muiden tekstejä, on kirjoittaa myös itse, luoda.

"Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista."

"Omien teosten luominen on siis looginen ja toivottava seuraus siitä, että opettelee puhumaan ei-lukemistaan kirjoista."

Kuinka Patti Smithistä tuli rokkari, runoilija ja kuvataiteilija

Kuva on otettu New Yorkissa, vaikka näyttääkin ihan Helsingin Suvilahdelta, heh.

Olen pitänyt Patti Smith -kuurin, johon kuului hänen itse kirjoittamansa tuoreehko elämäkerta Ihan kakaroita (WSOY 2010), debyyttilevy Horses (1975) ja Patti Smithin uusin runokirja Viattomuuden tunnusmerkit (WSOY 2010). Näin Pattin laulamassa Provinssirockissa kesällä 2007, ja hän oli lavalla karismaattinen, vaikka oli silloin jo 60-vuotias.

Ennen kaikkea muhun teki suuren vaikutuksen kirja Ihan kakaroita. Se on loistava kuvaus taiteilijan kutsumuksesta, nuoruudesta ja elinikäisestä ystävyydestä. Patti Smith kertoo teoksessa ennen kaikkea elämästään 19-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Vuonna 1969 hän muutti lukion jälkeen 19-vuotiaana yksin New Yorkiin päämääränään tulla jonkin alan taiteilijaksi, luultavammin runoilijaksi. Hänellä ei ollut edes rahaa, majapaikkaa eikä työpaikkaa. Aluksi Patti nukkui yönsä puistojen penkeillä.

Ennen kaikkea kirja on kertomus Patti Smithin ja samanikäisen Robert Mapplethorpen syvästä ystävyydestä. He törmäsivät toisiinsa sattumalta 19-vuotiaana New Yorkissa ja kumpikin oli asunnoton ja halusi taiteilijaksi. He etsivät yhteisen asunnon ja heistä tuli erottamattomat. He olivat pariskunta - ja myöhemmin ystäviä Robertin tajuttua olevansa homo. Robert Mapplethorpesta tuli kuuluisa valokuvaaja. Kirjan sanoma on, että kannattaa uskoa unelmiinsa ja elää itsensä näköinen elämä.

Robertin kuuluisimpia valokuvia on tämä muotokuva Pattista tämän Horses-levyn kannessa.

Patti ja Robert nuorina Nykissä

Sinisukkien tarinoita

Olen kokenut valaistuksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olen ollut feministi - niin kuin on jokainen järkevä ihminen, joka kannattaa sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä sukupuoliin ja seksuaalisiin suuntauksiin liittyvien ennakkoluulojen kumoamista.

Kyseessä on suomalaisen sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojolan toimittama suomennusvalikoima ruotsalaisten naispuolisten sarjakuvapiirtäjien feministisiä sarjakuvia. Kokoelman nimi on Suffragettien City (Schildt, 2011). Ostin sarjakuva-albumin Helsingin Kirjamessuilta viime viikolla. Rojola on tehnyt ison palveluksen meille kaikille, joiden ruotsin kielen taito on vähän niin ja näin...

Kokoelman sarjakuvissa pohditaan romanttisen parisuhteen historiaa, erilaisia romanttisia ja eroottisia ihmissuhteita, naisten rooleja yhteiskunnassa, luonnon tuhoamista ja arjen seksismiä. Kirjassa on tosielämästä ja taiteesta monia huomioita, joita en ole ennen tullut ajatelleeksi. Lisäksi sain nyt varastoon monia napakoita vastauksia tilanteisiin, joissa joku heittää (yleensä tietämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan) jonkun naisia, feministejä tai homoseksuaaleja halventavan kommentin. Kokoelman sarjakuvapiirtäjät eivät ole turhan ryppyotsaisia, vaan käsittelevät aiheitaan huumorilla. Todella rohkea, inspiroiva, hauska ja fiksu teos!

Yhdessä sarjakuvassa esitellään yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdellin (Lepakkoelämää, Hautuukoti) jo 1990-luvulla esittämän ja yhä toimivan kolmen kohdan kriteerin hyvälle elokuvalle / animaatiolle. Elokuvassa / animaatiossa tulee olla:

1. vähintään kaksi naishahmoa
2. naishahmojen tulee puhua toisilleen
3. naishahmojen tulee puhua keskenään muustakin kuin miehistä

Sarjakuvakokoelman nimi tulee David Bowien kappaleesta "Suffragette City" vuodelta 1973.

Suosittelen myös netistä löytyvää uutta kirjaa: Microaggressions in Everyday Life: Race, Gender, and Sexual Orientation. En ole vielä itse lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen kuullut ja keskustellut kahvipöydän ääressä sen kiinnostavista teorioista. 

P.S. Katso suffragetti-sana Wikipediasta.

"ethän kerro miten paljon minussa on pimeyttä"

Luin lauantaina lentokoneessa Itämeren yllä kirjastosta lainaamani Silene Lehdon (s. 1979) esikoisrunokirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY). Teos julkaistiin tämän vuoden toukokuussa. Tarinallisissa proosarunoissa on hauskoja, teräviä ja rujoja sävyjä. Tekstit ovat huolestuneita maailman saastumisesta ja tuhoutumisesta, mutta samalla säkeet sädehtivät toivoa. Teemoja ovat vesi, ihminen, valaat ja muut merenelävät. Lehto työskentelee Helsingin kaupunginkirjastossa, ja runoista aistiikin lukeneisuuden.

Kokoelmassa on myös hyvin tiiviitä runoja, kuten otsikossa oleva runo ja tämä:

"Ehkä tämä on samaa kipua, jota pieni merenneito tunsi kävellessään."

Lue Mervi Kantokorven arvostelu Helsingin Sanomista.

Huomenna (torstaina) alkavat Helsingin kirjamessut! Siellä voi nähdä esiintymässä mm. yllä mainitun Silene Lehdon. Tapahtumia on reilusti yli tuhat! Messut kestävät neljä päivää ja teemamaana on tänä vuonna Viro ja toisena teemana satavuotias suomalainen sarjakuva.

Kirjamessujen lisäksi pääset samalla lipulle tutustumaan Messukeskuksessa Helsingin Musiikkimessuihin, Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtumaan sekä uuteen ArtForum-tapahtumaan, josta voi ostaa taideteoksen mukaansa. Käyn Helsingin kirjamessuilla joka vuosi, sillä tungoksesta huolimatta tykkään niiden hälinästä ja säpinästä, kavereihin ja tuttuihin törmäämisestä sekä tietysti hyvistä kirja- ja ruokaostoksista.

Miten puhua runojen kirjoittamisesta?

Olen käynyt syyskuun alusta asti kerran viikossa Kallion Työväenopistolla runokurssilla kaverini Anna-Kaisan kanssa. Kurssia vetää runoilija Jukka Koskelainen. Heti ensimmäisellä tunnilla hän mainitsi juuri ilmestyneen, runoilija Tommi Parkon tekemän kirjoitusoppaan Kirjoita runo (Avain 2011). Se on kuulemma ensimmäinen perusteellinen opas runouden kirjoittamiseen suomen kielellä.

Olen itse lukenut aikaisemmin myös (entisen runouden opettajani) Risto Ahdin Runouden kuntokoulun sekä Claes Anderssonin runo-oppaan, mutta kaipa tuo Parkon opus on sitten niitä laajempi. Mietin ensiksi, että olisin ostanut kirjan, mutta se maksaa halvimmillaan 27 euroa sekä mulla on ennestään kotona kiitettävä määrä kirjoitusoppaita. Niinpä kiltisti jonotin ja lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjoita runo on todella kattava ja käy läpi niin runouden teorian (se oli mulle taas jo vanhaa kauraa Oriveden Opiston ja Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kursseilta) kuin antaa vinkkejä ja tehtäviä runojen kirjoittamiseen. Teos on kirjoitettu sujuvasti ja taidolla ja siinä on paljon runoesimerkkejä. Eipä varmaan runoudesta voi paljon tämän enempää kirjoittaa. Kirjan lukemiseen vain kannattaa varata reilusti aikaa - multakin meni siihen useampi viikko.

Kirjan loppuosa oli ehkä hyödyllisin, jos tuntee jo ennestään laajasti runouden kentän. Lopussa annetaan neuvoja kuinka laatia runoistaan kokoelma, miten ottaa yhteyttä kustantamoihin ja mihin kustantamoihin, annetaan linkkejä runoyhdistysten verkkosivuille ja kerrotaan eri runotapahtumista ja kirjoituskilpailuista Suomessa.

Jos kirjoitat runoja, niin tuo opas antaa varmasti lisää inspiraatiota ja neuvoja!

Taiteilijaelämää...

Luin Ernest Hemingwayn elämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast, 1964) loppuun jo yli kuukausi sitten kotimatkalla lentokoneessa Lontoosta Helsinkiin, mutta en ole muistanut kirjoittaa siitä tänne. Yleensäkin kirjoitan tänne vain noin joka toisesta kirjasta tai sarjakuva-albumista jonka luen, eh. Nuoruuteni Pariisista on saatavilla kirjakaupoissa edullinen pokkariversio.

Nuoruuteni Pariisi on todella kiinnostava ja mukaansa imaiseva kuvaus taiteilijaelämästä, jossa suurta osaa edustavat niin kirjoittaminen kuin elämästä nauttiminen. Hemingway muutti 22-vuotiaana Yhdysvalloista Pariisiin ensimmäisen vaimonsa kanssa. He asuivat Pariisissa kuusi vuotta ennen kuin palasivat Yhdysvaltoihin. Hemingway muutti Pariisiin, koska hän halusi ryhtyä kirjailijaksi. Pariisissa he olivat köyhiä mutta onnellisia. Rahaa he saivat sillä, että Hemingway kirjoitti silloin tällöin Pariisista lehtijuttuja yhdysvaltalaiseen lehteen. Vaimo oli kotona ja Hemingway kirjoitti päivisin kahviloissa novelleja ja ensimmäistä romaaniaan. Hemingwayn irtiotto boheemielämään kannatti, koska hänet palkittiin myöhemmin Nobelin kirjallisuudenpalkinnolla. Hänen ensimmäinen menestyromaaninsa oli Ja aurinko nousee, joka julkaistiin hänen viimeisenä Pariisin vuotenaan vuonna 1926.

Hemingway ja hänen vaimonsa ottivat myös kaiken irti Pariisin tarjoamista ilmaisista taidenäyttelyistä, kirjakaupoista ja hyvistä halvoista ravintoloista sekä he saivat uusia (usein amerikkalaisia) taiteilijaystäviä. Ja viini virtasi... Kirjan kannessa hänen kanssaan on Gertrude Stein, josta Hemingway sai hyvän ystävän. Myös yhdysvaltalainen Gertrude oli Hemingwayta lähes 30 vuotta vanhempi teräväkielinen kulttuurihenkilö, feministinen kirjailija ja lesbo.

Jostain syystä sekoitan aina toisiinsa Hemingwayn ja Henry Millerin!! No molemmat kirjailijat muuttivat 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloista Pariisiin. He myös kirjoittivat avoimesti seksuaalisuudesta. Molemmat olivat sivistyneitä - ja naistenmiehiä. 

Ernest Hemingway

Ole sellainen kuin olet

Tiedän, että Kaikki muuttuu paremmaksi -kampanja ja siihen liityvät videot ovat jo vanha juttu. Lainasin silti itse tällä viikolla kirjastosta Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan (Paasilinna 2010), jossa lähes 60 suomalaista julkisuuden henkilöä tai tavallista tallaajaa kertoo tarinansa joko omalla nimellään tai nimettömänä.

Tarinat ovat vain noin kahden sivun pituisia, joten kirja on nopealukuinen ja siitä voi lukea kiireessä vaikka yhden tositarinan kerrallaan. Tarinat poikkeavat toisistaan paljon, koska siihen on valittu eri-ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea. Lähes kaikkia kuitenkin yhdistää hämmennys, salailu, yksinäisyys ja ahdistus teini-ikäisenä ja myöhemmin elämässä taas löytyvät avoimuus, itsevarmuus, rakkaus ja tasapaino. Tosin nämä samat tunteet yhdistävät myös heteronuorina, mutta homoseksuaalit kokevat ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet vielä voimakkaampina. Suurin osa homoista löytää hyväksyvän ja laajan ystäväpiirin teinivuosien jälkeen. 

Kirjaan mukaan pyydetyt kertovat kuinka ovat tajunneet homo- tai biseksuaalisuutensa, miten rankkaa heillä oli teinivuosina ja kuinka he nyt aikuisina elävät onnellisina ja rakastettuina. Osassa tarinoista äänessä ovat transsukupuoliset tai ihmiset, joiden äiti, isä tai sisarus on tullut ulos kaapista. Kaikissa tarinoissa on onnellinen loppu, koska kirja on tehty rohkaisuksi erilaisille nuorille ja estämään nuorten homoseksuaalien itsemurhia.

Pidän itse kirjasta, koska siitä saa vertaistukea ja laajaa perspektiiviä - ja toivoa. Lisäksi toisten ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Ennen kaikkea kirja saa huomaamaan, kuinka samanlaisia kokemuksia erilaisillakin ihmisillä on ja että ei ole itse ollut yksin. Jopa todella synkissä elämänvaiheissa eläneet kertojat ovat vuosien saatossa kokeneet täydellisen elämänmuutoksen parempaan. Välillä tietysti katkeroittaa lukea, kuinka lopuksi lähes kaikki kaksi- ja kolmekymppiset kertojat toteavat nyt olevansa onnellisessa pitkässä parisuhteessa ja vakituisessa hyvässä työpaikassa. :-b No, kirja onkin luotu rohkaisuksi yläaste- ja lukioikäisille. Olisi varmasti ollut hyvä, jos olisin lukenut tällaisen kirjan teinivuosinani...

"Ei onnellisuutta voi tavoittaa elämällä piilossa." (Kaikki muuttuu paremmaksi)

Blogin päivittämisen nautinto

Voisin nyt päivittää kuulumisiani kuukauden ajalta, viime sunnuntaina kirjoittamieni Pride-päivitysten lisäksi. Nämä vähän yli neljä viikkoa ovat olleet dramaattisia, silmiä avaavia, runsaita ja tapahtumarikkaita...

Olen ollut nyt sinkku kuukauden ajan, lähes vuoden onnellisen seurustelun jälkeen. Ero on katkera ja surullinen asia. Onneksi hellekesä, mieluinen työpaikka, monet kulttuuririennot ja ihanat ystävät ovat pitäneet mut kiireisenä ja mieleni usein korkealla. Olen kuulemma ollut suorastaan sädehtivä! Parannuskeinoni onkin tehdä paljon asioita, joista aidosti nautin.

Sain myös muutama viikko sitten diagnoosin, että sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa. Vajaatoiminta on aiheuttanut muun muassa väsymystä, alakuloa, huonomuistisuutta ja painon nousua. Vasta kun sain diagnoosin, pystyin myöntämään, että olen ollut viime vuosina välillä todella väsynyt ja ilman tarmoa. Syön nyt lääkkeitä, joilla vaivan pitäisi ajan kanssa parantua täysin. Olenkin jo ollut enegisempi töissä. Diagnoosi on ollut helpotus, koska sairaus selittää monet asiat viime vuosilta. Tietysti vain harmittaa, että menin vasta nyt lääkäriin. Ajattelen tätä kuitenkin parantumisen kesänä!

Mahtava uutinen on se, että ostin viime viikolla lentoliput Lontooseen!!!! Lennän sinne viikoksi lomalle elo-syyskuun vaihteessa, sopivasti heti Espoon Cinén jälkeen. Majoitun Iriinin ja Leen luokse, jee. Olen jo ostanut yhden matkaoppaan ja lainannut kirjastosta toisen. Aion pitää kunnon kulttuuriloman museoissa kierrellen. Olen käynyt Lontoossa kaksi kertaa aiemmin: 16-vuotiaana lukiolaisena kuukauden kestäneellä kielikurssilla sekä juhlimassa muutaman päivän ajan uutta vuotta 2007.

Lisäksi tämän viikon torstaina lähden Marjon kanssa Tammerfestiin katsomaan The Arkin keikkaa. Majoitumme Marjon ystävän luokse ja menemme keikalle pienellä porukalla. En ole käynyt muutamaan vuoteen The Arkin keikoilla, ja tämä on heidän viimeinen keikkakesänsä!

The Ark

En tiedä, milloin saan tänne taas valokuvia, koska kameraani taisi mennä hiekkaa kun olin viime lauantaina Pihlajasaaren hiekkarannalla Marjon kanssa. Sain kameran synttärilahjaksi alle vuosi sitten, joten en toivoisi sen vielä menevän rajan taakse... Heitin muuten lauantaina vihdoinkin talviturkkini Pihliksessä! Rölli-kisu oli luonani hoidossa yli viikon ajan, ja asuntoni on yhä täynnä kissankarvoja ja kissanhiekkaa. Mulla olisi ollut hauskoja kuvia Röllistä istumassa avonaisessa ikkunassani puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, mutta ne kuvat ovat nyt jumissa rikkinäisessä kamerassani. 

Juhannuksen vietin monen vuoden tauon jälkeen sukulaisten kanssa Kerimäellä vaarin mökillä. Kerimäki sijaitsee siis lähellä Savonlinnaa eli kaukana, kaukana. Grillasimme, saunoimme, juhlimme siskoni 23-vuotissynttäreitä ja kävimme katsomassa kokon sytytyksen. Pääsin myös pitkästä aikaa Retretin taidenäyttelyyn, jossa oli nyt esillä suomalaisten taiteilijapariskuntien töitä sadan vuoden ajalta, ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän maalauksia ja grafiikkaa sekä Carl Barksin Aku Ankka -piirustuksia. Taiteilijapariskunnat ja Tove Jansson nimenomaan vetivät mua Retrettiin. Luolastossa oli esillä hyvin synkkiä mutta vaikuttavia tilataideteoksia, kuten kuolleita enkeleitä. Ne olivat tehneet sellaiset nykytaiteilijat kuin Heli Ryhänen, Matti Kalkamo, Marja Pirilä ja Petri Nuutinen. Oli mahtava juttu, että taidekeskus oli auki koko juhannuksen. Ostin museomyymälästä muun muassa kehystetyn pienen muumitaulun, mustikkarakeita ja vanhanajan tervanekkutikkarin.

Retretin pihalla - mikä ihana kyltti (siis tekstit)!

Minä ja serkkuni Janica taidekeskus Retretin pihalla juhannusaattona

Kerimäen kansallisromanttista koivukkoa juhannusaattona

Katselimme juhannuskokkoa sillalta.

Olen käynyt katsomassa Jasminin kanssa neljä tuntia kestäneen Jättiläisen Orionissa ja Janican kanssa Tervasaaren kesäteatterissa katsomassa Moliéren komedian Luulosairas. Suunnitelmissa on Tainan kanssa mennä vielä Mustikkamaan kesäteatteriin. Olen myös käynyt paljon ulkona syömässä ja eri puistoissa ja terasseilla istumassa ystävien kanssa. Olen perinteisesti uinut paljon Stadikalla ja shoppaillut alennumyynneissä, muun muassa balleriinoja, kävelylenkkarit ja uuden pinkin Samsungin simpukkakännykän (päätin boikotoida Nokiaa, joka irtisanoo tuhansia työntekijöitä Suomessa ja valmistaa verikännyköitä kongolaisten selkänahasta).

Olen ostanut kiehtovia uusia kirjoja, ja toivoisinkin enemmän aikaa lukemiseen - ja omaan kirjoittamiseen. Muutama viikko sitten ostin vihdoinkin Sofi Oksasen romaanin Baby Janen (2005). Baby Janen saa nyt edullisena pokkarina, vaikka ruokakaupasta. Kirja kertoo lesboista, 1990-luvun lopun Helsingistä ja sen baarielämästä, paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja "pikkuhousukaupasta" miehille. Lähes ahmaisin kirjan, sillä se oli niin mukaansatempaava! Oli kiinnostavaa lukea Helsinkiin sijoittuva nuorten naisten välinen rakkaustarina, sillä sellaisia kirjoja ei ole pilvin pimein. Lisäksi molemmat parikymppiset, fiksut tytöt ovat työttömiä, mitä aihetta ei myöskään ole niin paljon käsitelty (menestys)romaaneissa.

Hieno tuo Sofin liivi!

Tällä hetkellä olen inspiroitunut kuuluisan yhdysvaltalaisen luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin kirjasta Tyhjän paperin nautinto. Jos kirjoitat tai haaveilet kirjoittavasi, niin lue Cameronin teos kirjoittamisesta! Cameron muistuttaa, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan helppoa ja hauskaa ja osa arkipäiväämme. Yöpöydälläni odottaa myös Cameronin ystävän ja kollegan Natalie Goldbergin palkittu kirjoitusopas Luihin ja ytimiin. En voinut myöskään hillitä kiusausta ostaa Akateemisesta pokkarina Truman Capoten (yllättävän ohutta!) romaania Aamiainen Tiffanylla. Onhan samanniminen Audrey Hepburnin  tähdittämä elokuva ikisuosikkejani. Olen myös lainannut kirjastosta Jeanette Wintersonin esikoisromaaniin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä. Romaanihan on lesboklassikko 1980-luvulta... Mulla on ollut jo yli kuukauden ajan kesken Marianne Backlén paksu uutuusromaani Tulilinnun tanssi, mutta se kirja taitaakin ehkä jäädä kesken. Lapsena lempikirjojani oli Backlén 1970-luvun nuortenromaani Tyttö tanssii. Nämä molemmat kirjat kertovat tanssijoista, mutta Tulilinnun tanssissa on niin tuhottoman paljon eri aikatasoja ja historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä, että sitä on raskasta lukea. Sitten mulla on tietysti yöpöydälläni myös ne Lontoon matkaoppaat, ah. Puuttuu vain riippumatto, johon heittäytyä ja upota kirjojen maailmaan!

Pride-viikko toi taas väriä Helsinkiin

Yleisön pyynnöstä: päivitys!

Vihdoinkin mulla on hieman luppoaikaa, jolloin voin ladata tänne viime viikon Pride-kuvia. Mun piti tehdä tänne Helsinki Pride 2011 -päivitys heti maanantaina, ja nyt on jo sunnuntai-ilta...

Ylpeys-viikko oli hauska ja tapahtumarikas. Tapasin kymmeniä kavereita ja tuttuja, ja suurin osa ajasta menikin kuulumisten vaihtoon kaikkien kanssa. En tosin käynyt niin paljon Pride-riennoissa kuin edellisinä kesinä, jolloin mulla ei ole ollut kesällä töitä (tai no viime kesällä yksi free-kustannustoimitustyö vähän söi aikaa Pridelta).

Sää todella helli Pride-viikkoa, sillä hellettä piisasi. Viime viikon maanantaina aloitin omalla Pride-tapahtumallani, eli lainasin kirjastossa hersyvän sarjakuva-albumin Bitchy Butch - World´s Angriest Dyke ja luin sen Ruttopuistossa. Tiistaina kävin syömässä Manalan terassilla ja katsomassa Bottalla Homojen hommaa -nimistä stand up -esitystä Laura A:n kanssa. Torstaina olin PrideKinossa Kino Andorrassa katsomassa molemmat mainiot festarielokuvat (Difficult Love -dokumentti etelä-afrikkalaisista lesboista ja ruotsalainen homomieskomedia Four More Years) ja istumassa leffojen välillä kahvilla Coronassa Anna-Kaisan kanssa. Perjantaina olin tekemässä lehtijuttua Erilainen rakkaus -kirjailijapaneelista Kallion kirjastossa ja tietysti myöhemmin illalla istumassa etkoilla Kaivopuistossa ja juhlimassa naistenbileissä Kaivohuoneella pilkkuun asti. Lauantaina marssin kulkueessa ja viihdyin puistojuhlassa ja siellä PMMP:n ilmaiskeikalla (lähdin Kaisaniemen puistosta piknikiltä kotiin ysin jälkeen illalla). Sunnuntaina menin iltapäivällä ex tempore katsomaan Karhut koroissa -kisaa Karhupuistossa ja sen jälkeen istuin puistossa kaveriporukan kanssa, minkä jälkeen jatkoin Pride-bingoon Fenixissä, DTM:n terassille ja Pride-bileisiin Jenny Woohun. Maanantaina vähän väsytti töissä, eh.  Mutta se oli väsymyksen arvoista!! 

Senaatintorin aukiolla oli lauantaina kahdentoista jälkeen kuhinaa ennen kuin kulkue starttari yhdeltä.

Tänä vuonna myös poliiseja oli enemmän paikalla, eikä kaasuhyökkäyksiä tai muita vihanilmauksia onneksi tapahtunut.

Väkeä oli pilvin pimein: yhteensä noin 7000 marssijaa!

Sain jälleen ilmapallon, ja ulkoilutin ensi kertaa  uusia sydänaurinkolasejani.

Hanna T. ja minä kaverikuvassa

kohtalokas drag queen

marssiseurani: cool Taina

Marssiessa ehti poseeratakin.

Puistojuhlassa ylpeä hetero Hanna S.

juhla Kaisaniemen puistossa

PMMP:n Paula Vesala ja saippuakuplat!

Maija ja sateenkaarimekko ja hieno hellehattu.

Pride-viikon ostoksiani - ja lippusia ja lappusia.