"Jos vaginasi pukeutuisi, mitä sillä olisi päällään?"

Anteeksi hyvät lukijani, että olette saaneet odottaa!! Innostukseni bloggaamiseen tyssäsi hetkeksi sekä olen ollut paljon menossa, joten kirjoittamiselle ei ole tuntunut jäävän aikaa. Lisäksi paluuni Facebookiin on verottanut aikaani muulta nettikirjoittamisilta...

Tiesittekö, että viime viikon ystävänpäivä oli myös V-Day ("Stop violence against women and girls")? Päivää on kansainvälisestä juhlistettu lukemalla yhdysvaltalaisen feministin ja näytelmäkirjailija Eve Enslerin 1990-luvun lopulla kirjoittamia Vaginamonologeja. Ensler keräsi sadoilta naisilta Yhdysvalloista, Euroopasta ja Afrikasta heidän kertomuksiaan seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan. Vaginamonologeja on käännetty 48 kielelle ja se on esitetty yli 140 maassa. Monologit kertovat seksistä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja itsetuntemuksesta, synnytyksestä, raiskauksista, ympärileikkauksista ja kasvamisesta tytöstä naiseksi. Ne ovat hauskoja, koskettavia, ällistyttäviä ja aitoja tarinoita.

Kimmokkeen hankkeelleen Ensler sai kun hän kuuli kiireisestä bisnesnaisesta, joka sanoi, ettei hänellä ole koskaan aikaa ottaa käsipeiliä käteensä ja katsoa vaginaansa. Lisäksi Ensler oli itse joutunut lapsena isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi, minkä takia hänellä ei aikuisena ollut kosketusta omaan seksuaalisuuteensa eikä hän halunnut edes ajatella sukupuolielimiään. Ensler tajusi, että moni nainen ei koskaan ole nähnyt omaa vaginaansa ja että jo sana vagina herättää häpeää ja sen sanomista ääneen kierretään kaikin tavoin. Vaginaan on myös kautta historian liittynyt paljon haitallisia tabuja ja mielikuvituksellisia uskomuksia.

"Minä sanon sen [vaginan], koska uskon että mitä me emme sano, sitä me emme näe, tunnusta tai muista. Mitä me emme sano, siitä tulee salaisuus, ja salaisuuksista syntyy usein häpeää, pelkoa ja myyttejä. Sanon sen, koska haluan jonakin päivänä sanoa sen luontevasti, vailla häpeää ja syyllisyyttä."
Eve Ensler, Vaginamonologeja

Kävin ystävänpäivänä ystäväni Katin kanssa kahvilla Rytmissä sekä Hämeentielle muuttaneessa KokoTeatterissa katsomassa Vaginamonologeja-esityksen. Kokoteatteri järjestää kyseisen esityksen aina ystävänpäivänä. Lavalla oli puoliympyrän muodossa joukko kuuluisia suomalaisia naisia, jotka jokainen vuorollaan lukivat yhden käsikirjoituksen monologin. Sekä lavalla että yleisössä olikin paljon tuttuja. Oli vaikuttavaa, kuinka niin riisuttu esitys voi olla niin vangitseva! Esitys oli ylistys tarinoiden voimalle sekä naiseudelle. Lavalle nousi lopuksi myös Pro-tukipisteen Jaana Kauppinen, joka puhui prostituoitujen oikeudesta työhönsä ja ihmisarvoon.

Lainasin viime viikolla kirjastosta Vaginamonologeja (2001), joka ohuena kirjana sisältää vain osan Enslerin keräämistä tarinoista. Monet kirjan tarinoista luettiin myös jo esityksessä. Kirjassa on muuten muutamia hienoja lesbotarinoita. Enslerillä itsellään on myös nykyisin naispuolinen elämänkumppani.

Kirjassa todetaan myös vaginafaktoja, kuten että klitoris on ainoa ihmisruumiin elin, jonka tarkoitus on tuottaa vain nautintoa. Lisäksi kerrotaan, että miljoonien tyttöjen ympärileikkaus Afrikassa vastaa sitä, että pojalta leikattaisiin pois suurin osa peniksestä tai se poistettaisiin jopa kokonaan. Yksikään kulttuuri ei suostuisi moiseen, mutta tyttölapsia sen sijaan saa silpoa!

"Ollako subjekti vai objekti?"

Nyt kun kerrankin ehdin kirjoittaa, niin tässä tulee vielä päivän kolmas blogiteksti.

Kävin tämän viikon tiistaina ystäväni Jasminin kanssa Töölön torilla yhdessä suosikkikahvilassani Café Tin Tin Tangossa ja Q-teatterisssa katsomassa Saara Turusen näytelmän Broken Heart Story.

Teatterin kotisivuilla tiivistetään hyvin näytelmän juoni: "Broken Heart Story on tarina taiteesta ja rakkaudesta. Näytelmä syventyy kysymyksiin identiteetistä, valinnoista ja siitä miten elää tullakseen onnelliseksi. Esitys rakentaa omalaatuisen maailman eeppisen ja absurdin kerrontatavan ympärille. Haikean tarinan seassa kuplii huumori ja kevyt ote suuriin kysymyksiin."

Naisellinen kaunotarsielu ja miehekäs kirjailija

Näytelmä on feministinen, niin kuin kuulemma Saara Turusen tekstit ja ohjaukset aina ovat. Lisäksi se on hyvin tiivis: vain puolitoista tuntia ilman yhtään väliaikaa. 

Päähenkilö on viiksekäs naispuolinen kirjailija (Elina Knihtilä), joka haluaa kirjoittaa vakavan romaanin, mutta hän ei pysty enää kirjoittamaan, koska on kadottanut hupakkomaisen, romanttista rakkautta etsivän sielunsa (Laura Birn).  Näytelmä pohtii, pitääkö valita taiteen ja rakkauden väliltä, ja kuinka yhdistää työ ja rakkaus sekä naisellisuus ja vakavasti otettavuus. Tarinan moderni nainen epäonnistuu, valitsee hän sitten rakkauden tai työn.

Teemat olivat todella kiinnostavia, hahmot hassuja ja lavalla hyödynnettiin kekseliäästi livevideokuvaa. Miinusta siitä, että esitys oli makuuni liiankin absurdi ja jätti siksi välillä vähän tyhjän päälle. Kun kissaa esittää lavalla popcornia sylkevä tyttö, niin käsikirjoittajan ajatusta ei enää tavoita... Välillä meni siis vähän kikkailun puolelle. Kuitenkin ennen kaikkea raikas ja tyttövoimaa huokuva esitys. 

Mainio yksityiskohta on se, että sielu muistelee (ironisesti) sitä, kuinka ihaili lapsena romanttista komediaa Pretty Woman (1990). Kyseinen elokuvahan on täysin käsittämätön hitti, koska se on niin epäuskottava ja naisia halventava aikuisten satu: Julia Robertsin esittämä hyväsydäminen, hupsu ja kaunis prostituoitu (maailman käytetyin naishahmo miesten kirjoittamissa romaaneissa ja elokuvissa) pääsee naimisiin rikkaan liikemiehen (Richard Gere) kanssa, ja entisestä prostituoidusta tulee näin onnellinen kotivaimo...

Häät helvetistä

hääpari (Jenni Banerjee ja Antti Lang)

Nyt kun olen kerrankin vireessä niin naputtelen tänään vielä kolmannen blogipäivityksen. Olin tämän viikon keskiviikkona Virven ja Sampsan kanssa katsomassa Espoon kaupunginteatterissa saksalaisen Bertolt Brechtin pienoisnäytelmän Pikkuporvarihäät. Nautimme myös ennen näytöstä leivokset Espoon kaupunginteatterin boheemissa kahvilassa. Kahvila on kiva, vaikka itse teatteri muistuttaa ulkoisesti enemmän steriiliä toimistorakennusta.

Vuonna 1923 valmistunut näytelmä keskittyy kuvaamaan yksiä hääjuhlia, joissa kaikki menee pikkuhiljaa pieleen. Näytelmä on yhä ajankohtainen, vaikka se piirre vain on vanhentunut, että morsiamelta odotettaisiin neitsyyttä. Tapahtumat ja ihmistyypit ovat hykerryttävän hauskoja, vaikka ne kuvaavatkin karmaisevaa todellisuutta. Pikkuporvarihäät irvailee jäykälle porvarillisuudelle, sosiaalisille kulisseille ja muka hyvän elämän vaatimuksille. Hääjuhlat ovat aluksi jähmeät, kun saman pöydän ääressä ruokailevat sukulaiset, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään (paitsi jokaisen omat raivostuttavat maneerit tai moraalittomuudet) ja toisistaan vieraantuneet piiloaggressiiviset avioparit. Näytelmä näyttää sosiaaliset epäkohdat ja vetää ne reilusti överiksi. Näytelmän on ohjannut englanniksi slovenialainen Vito Taufer, johon törmäsin elokuussa Espoon Cinéssä Eevan seurassa.

Kaverini Eeva Putro näyttelee morsiamen sisarta.

Asko Sahlman (kuvassa) kuoli traagisesti liikenneottemuudessa syyskuussa. Hänen roolinsa opetteli viikossa Raimo Grönber.

Homostelua Kansallisteatterin päälavalla

Nyt on sitten tämäkin virstaan pylväs saavutettu: Suomen kansallisteatterin päälavalla esitetään ensimmäistä kertaa homoaiheinen esitys. Tosin tuntuu hassulta, että tämä tapahtuu vasta vuonna 2011.

Olin katsomassa Pirkko Saision käsikirjoittaman HOMO!-musikaalin ensi-illassa tämän viikon keskiviikkona. Katsomassa kanssani oli Niina, jonka kanssa kävin ensiksi tapaksilla ja drinkeillä Kipinässä, ja Jasminkin oli samassa ensi-illassa. Oli hauskaa bongailla yleisöstä julkisuuden henkilöitä: Jorma Uotinen, Helena Lingren, Jani Toivola, Krista Kosonen, Saision tytär Elsa Saisio, itse Pirkko Saisio herrainliivissä...

Olin edellisenä iltana ollut Jasminin kanssa Kansallisteatterin kellarissa vaihtolava-baarissa kuuntelemassa keskustelutilaisuutta HOMO!-musikaalista. Taisin samalla nähdä ensimmäistä kertaa Pirkko Saision livenä - tosin tietysti istuin niin että näin koko ajan Saision niskan, eh. Vaihtolava on muuten todella kivan näköinen teatteriteemainen baari, josta saa hyvää ruokaa (itse söin runsaan kanasalaatin). Jäimme sinne istuskelemaan juomien ääreen vielä keskustelutilaisuuden loputtuakin.

Saisio kertoi tiistaina, että jotkut ovat kysyneet, miksi musikaalille piti antaa niin ruma nimi. Tuolla kysymyksellä ihminen kyllä paljastaa homofobiansa...! Mielestäni on nimenomaan mahtavaa, että musikaalille jätettiin sen työnimi, joka ei pyytele mitään anteeksi. Ja onhan musikaalin pääaihe juuri homous. Lisäksi nautin siitä, että homojen vihaajat saavat nyt kärvistellä kun ympäri kaupunkia on HOMO!-musikaalin julisteita, joissa lukee homo vielä isoilla kirjaimilla ja huutomerkin kanssa - ja nuoli osoittaa julisteen vieressä seisovaa. Lisäksi homohan tarkoittaa latinaksi ihmistä.

Jasminin kännykällään ottama kuva tiistaina Lavaklubilta. Istuimme mukavalla isolla nahkasohvalla.

Pirkko Saision niska

Musikaali on myös farssi, ja farssin luonteeseen kuuluvat vähän irralliset kohtaukset. Lavalle vyörytettiin kaikki mahdollinen homokuvasto ja homojen vastustajat kautta historian. Musikaali esittää eri idealogioita ja osoittaa sen, etteivät homoseksuaalit ole mahtuneet mukaan yhteenkään ideologiaan eivätkä uskontoon eikä yksikään ideologia tai uskonto ole ajanut homoseksuaalien oikeuksia. Musikaali irvailee myös homouden liian vakavasti ottaville homoille, jotka haluavat perustaa homojen oman valtion (jep, sellaisia puuhataan myös oikeasti).

En ole koskaan nähnyt lavalla niin paljon kukkia kuin tämän musikaalin loppukumarruksien aikana. Yleisö taputti suosiotaan seisten. Musikaali oli todella hauska, kuvia kumartelematon, ajankohtainen ja nokkela. Koskettavia olivat kohtaukset, joissa nuoret merisotilaat tanssivat keskenään valssia, Tom of Finland -nahkahomomiesten laulu "Pisuaarin ritarit" sekä piknikillä olevien homomiesten laulu, joka muuttuu lopulta ylvääksi marssilauluksi. Musikaali nostaa valokeilaan myös monia yleensä varjoon jääviä asioita, kuten sen, että myös homoseksuaalisuuden täysin kieltävässä muslimikulttuurissa on homoja.

Tämä on musikaali, joka yhdistää heteroita ja homoja, tuo ihmisryhmiä lähemmäksi toisiaan. Ennen kaikkea teemana ovat ihmisoikeudet, sillä homokysymys on ihmisoikeuskysymys.

Kaksi kaunista poikaa: toisiinsa ihastuneet orpo aupair (Johannes Holopainen) ja muslimipoika (roolissa Olavi Uusivirta)

Ainoa miinus ja aika iso miinus oli se, ettei musikaalin henkilögalleriassa ollut yhtä ainutta lesboa tai bi-naista. Tämä oli todella outoa, erityisesti kun musikaalin on vielä kirjoittanut Suomen kuuluisin lesbo. Metro-lehdessä lesbohahmojen puutteen syyksi epäiltiin Pirkko Saision pettymystä suomalaiseen lesboyhteisöön ja vaikeita muistoja nuoruudestaan, jolloin lehdistö vainosi homoja, mikä ajoi lesbot kaappiin. Itse epäilin syyksi sitä, että musikaalissa on jo kaksi isoa naisroolia: kansanedustaja Hellevi Teräs (Päivä Räsäsen karikatyyri) ja tämän fyysisen muodon saanut omatunto. Kolmas iso naisrooli on myös Hellevi Teräksen teini-ikäisellä tyttärellä, joka näyttää ihan daikilta, mutta onkin ihastunut perheen au-pairiin, homopoikaan. Kenties näiden isojen heteronaisroolien takia näytelmää olisi kuormittanut liikaa, jos siihen olisi tuotu mukaan vielä lesbopari. Nytkin musikaali kesti kolme tuntia. Yksi selitys lesboroolien puutteelle on kenties se, että musikaali on tehty isolle (lue: hetero) yleisölle ja lesbot ovat yhä suurempi tabu kuin homomiehet. Kaikkialla maailmassa homokulttuuri on pitkälti suunnattu mieshomoille ja viihteessäkin on enemmän homo- kuin lesbohahmoja. Patriarkaalista kulttuuria järisyttää liikaa se, että on naisia, jotka eivät tarvitse elämäänsä (hetero)miehiä. Jäämme odottamaan LESBO!-musikaalia... 

Mutta siis, menkää kaikki katsomaan HOMO!-musikaali! Se sai ainakin mut ihan liekkeihin. 

Kannattaa muuten katsoa Hesarin perjantain loistava ja tarkka arvio musikaalista.