Latinalaisen Amerikan popcornia

avajaiselokuva El mural / The Mural, Argentiina (2010)

Tänään alkaa Helsingissä Cinemaissi eli Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali! Muuten Suomessa paitsioon jääviä elokuvia on tarjolla neljän päivän ajan. Elokuvia näytetään Andorrassa ja Maximissa.

Kävin viime vuonna katsomassa kaksi elokuvaa Cinemaississa ja tykkäsin toki. Tänä vuonna Cinemaissi jää multa väliin, koska menoja on jo tarpeeksi ja viikonlopun lomailen Tukholmassa. Mutta ehkä sinä kiinnostuit eksoottisista filmeistä?

Leffapäivitystä: Footloose, Some Prefer Cake & Nowhere Boy

Kirjaanpa taas ylös muutamia viime päivinä katsomiani elokuvia. Ja hei, ensi viikon alussa tulevat myyntiin Helsingin Vinokinon liput! Olen itse menossa katsomaan sinne kolme naisleffaa, ja luultavasti suuntaan myös lauantaina Vinokinon ja Peijakkaan yhteisbileisiin Dubrovnikiin.

Tänään näytetään muuten kello 21.00 FST5:ltä ruotsalainen homoaiheinen draamakomedia Vielä neljä vuotta (2010). Olen yllättynyt siitä, että leffa tulee jo nyt telkasta. Näin sen itse heinäkuussa Pride Kinossa, ja se on tosiaan hauska.

Tästä eivät juhlat parane!

Olen katsonut viikonloppuna kolme DVD:tä. Ajattelin, että on vihdoinkin aika katsoa Footloose (USA 1984), koska leffateattereissa pyörii kohta jo siitä tehty samanniminen uusintaversio. Tarinassa teini-ikäinen, tanssista pitävä poika muuttaa äitinsä kanssa Chicagosta pikkukylään. Paikallinen pappi on kieltänyt tanssimisen ja rock-musiikin. Papin kaunis tytär taas on kylän pahin vauhtilikka.

Poika ei sopeudu uuteen kotipaikkaansa, vaan ajautuu ongelmasta toiseen. Yllätyin siitä, että elokuva ei sisällä kovinkaan montaa tanssikohtausta. Siinä ei tanssielokuville tyypilliseen tapaan tavoitella tanssijan uraa, vaan tavoitteena on saada järjestettyä lukion viimeisen vuoden oppilaille päättäjäistanssiaiset eli hyvät bileet. Niissä tanssiaisissa kaikista tosin kuoriutuu ammattilaistason discotanssijoita, heh. Pääosassa näyttelevä Kevin Bacon ei ole mitenkään kiiltokuvamaisen komea, mutta hän osaa kyllä tanssia! Elämänmyönteinen elokuva puhuu vapauden, tanssimisen, rakkauden, ystävyyden, suvaitsevaisuuden ja ilonpidon puolesta.

Lontoon tuliaiseni

Some Prefer Cake (USA 1998) indie-elokuvassa kurkistetaan lesbojen elämään 1990-luvun San Franciscossa. Kira on 32-vuotias, työskentelee sarjakuvapuodissa ja yrittää lyödä läpi stand up -koomikkona. Todella ysäristi pukeutuvalla Kiralla on lähes joka kohtauksessa napapaita tai farkkuhaalarit tai yleensä molemmat. Hän harrastaa yhden yön juttuja ja lemppaa naiset aamulla aika tunteettomasti. Hassua muuten, että tuossa DVD:n kannessa on kuvassa yksi Kiran hoidoista, joka ei edes syö kakkua elokuvan aikana. Kira on vähän L-koodin Shane-hahmo, jollainen tuntuu olevan pakko olla lähes jokaisessa lesboelokuvassa.

Kira hengaa parhaan ystävänsä Sydneyn kanssa, joka on nätti heteronainen, kirjoittaa ruoka-arvosteluja ja arvostaa enemmän hyvää kakkupalaa kuin seksiä. Molemmat tytöt kehittyvät tarinan aikana ja muuttavat huonoiksi muuttuneita tapojaan. Sydneyn hahmo on siinä mielessä epäuskottava, että hän on todella laiha: enemmänkin terveysintoilijan kuin herkuttelijan näköinen.

Elokuva on pienimuotoinen, elämänmakuinen ja suloinen draamakomedia, suosittelen toki. Erityisesti Kiran vakava ihastus Robin (Desi del Valle) on syötävän söpö!

nuori John Lennon eläväisen äitinsä kanssa

Nowhere Boy (USA 2009) on upea elokuva! Se kertoo John Lennonista 17-vuotiaana. Tytöt pyörivät jo komean pahan pojan ympärillä. Nuori Lennon ei jaksa innostu koulusta, mutta haluaa samanlaiseksi rock-tähdeksi kuin Elvis. Lennon kokoaa ystävistään ensimmäisen bändinsä. Samalla tätinsä ja setänsä luona asunut John lähtee vieraisille hänet lapsena hylänneen äidin ja tämän uuden perheen luokse. Tarina keskittyy Johnin suhteisiin äitiinsä ja tätiinsä sekä musiikin löytämiseen. John Lennonista piirtyy kuva rohkeana, määrätietoisena, karismaattisena, temperamenttisena, ylimielisenä ja lahjakkaana nuorena miehenä. Elokuva on koskettava ja hieno.

P.S. En ymmärrä, kuinka tuo keväällä kirjoittamani juttu Kiseleffin basaarista pysyy kuukaudesta toiseen luetuimpana blogimerkintänäni! :-D

R&A-satoni vuosimallia 2011

Nyt se tulee, eli Rakkautta & anarkiaa -päivitykseni. Tosin päivitettäviä kulttuurimenojani on kertynyt niin paljon, että yritän olla nopea enkä kirjoita elokuvista viiltävää syväanalyysia.

Puolalaisessa elokuvassa esiintyy myös englantilainen Charlotte Rampling, joka muistetaan mm. elokuvista Melancholia, Ole luonani aina ja Swimming Pool.

Elokuva kertoo tästä alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalauksesta The Way to Calvary.

Harvoinpa sitä tulee katsoneeksi puolalaista historiallista draamaa. The Mill and The Cross on puhuttu englanniksi ja se kertoo maalauksen takana olevan kuvitteellisen tarinan. Verkkaisessa elokuvassa ei puhuta lähes lainkaan, vaan se keskittyy näyttämään arkielämää 1500-luvun Flanderissa. Elämä näyttäytyy raskaana aherruksena, pieninä ilonhetkinä perheen parissa, luonnon kauneutena ja raakana onnen arpapelinä. Itse pidin elokuvasta, vaikka se olikin aika pienimuotoinen eikä mitenkään tärisyttänyt. Historialliset arkielämän detaljit olivat kiinnostavia, kuten että vasikka asui sisällä talossa. Koska maalaus on uskonnollinen, niin elokuvassakin on uskonnollinen vire, mikä ei ole ihan mun heiniäni.

Tatsumi (Singapore 2010) on animaatio kuuluisasta mangasarjakuvataiteilijasta Yoshihiro Tatsumista (s. 1935). Tatsumi kehitti aikuisten mangan, jota ei aluksi osattu lokeroida. Animaatio oli vähän sekava, koska en heti hoksannut, että Tatsumin elämäntarinan lomassa näytetään viisi hänen keksimäänsä tarinaa. Tatsumin piirtämät tarinat ovat synkkiä, julmia ja eroottisia, eivät ollenkaan lasten kamaa. Muuten animaatio oli hienosti toteutettu ja kiehtova tarina taiteilijan kutsumuksesta.

 
The Future (USA 2011) on indie-elokuva vähän yli kolmekymppisestä boheemista losangelesilaispariskunnasta. He tekevät tilapäistöitä, hengaavat ja suunnittelevat suurta läpimurtoa urallaan. Sophia on tanssija, joka vetää lasten satubalettitunteja, mutta haaveilee luovansa omia koreografioita. Poikaystävä Jason haluaa toimia maapallon hyväksi ja ryhtyy ilmastonmuutoksen vastaisen kampanjan feissariksi. Elokuva on yllättävänkin kokeellinen, koska siinä tapahtuu kaikenlaista outoa ja selittämätöntä, eikä mitään selitetä. Leffa on yhtä aikaa hassu ja surullinen. Sen tarina on samaistuttava monille kolmekymppisille kaupunkilaisille, vaikka toisaalta sen päähenkilöt ovat hyvin originelleja. Sinänsä arkinen aihe (itsensä etsiminen ja menestyksen jano) on kerrottu erittäin epätavallisella tavalla.

Kätkijät

Kätkijät (Japani 2010) on Studio Ghiblin taattua laatua. Studio Ghiblin elokuvia tuo Suomeen Cinema Mondo, jonka edustaja kertoi ennen elokuvaa, että studion laadun salaisuus on siinä, että se on ainoa japanilainen studio, jossa piirtäjät saavat kiinteää kuukausipalkkaa. Muissa paikoissa palkkaa maksetaan piirrettyjen ruutujen mukaan. Studio Ghiplissa tärkeintä ovat piirrosjäljen laatu ja työn luovuus, ei työntekijöiden nopeus. Lavalla oli puhumassa myös 14-vuotiaan Ariettan pääroolin dubannut suomalainen teinityttö, joka kehoitti kaikkia uskomaan unelmiinsa kun hänkin oli saanut noin upean työn.

Hayao Miyazakin käsikirjoitus pohjaa Mary Nortonin romaaniin Kätkijät, joka ilmestyy uudelleen suomeksi elokuvan kunniaksi. Elokuvan tarina on siirretty 1950-luvun Englannista nykypäivän Japaniin. Tarina kertoo pikkuihmisistä, jotka salaa kätkevät ruokaa ihmisasutuksesta. Pohjimmiltaan se on tarina erilaisuuden hyväksymisestä ja ystävyydestä. Animaatio on oikein herttainen, tunnelmallinen ja hyväntuulinen ja siinä on sydämen viisautta.

Pystyssä

Pystyssä (Suomi 2011) on Márton Jelinkón esikoisohjaus. Helsingin kesään sijoittuva trilleri kertoo kahta tarinaa, jotka lopulta limittyvät toisiinsa: nuorten aikuisten pikkurikollisjengistä sekä kauniista ja bilettävästä yliopisto-opiskelija Ellistä, joka ajautuu rahoittamaan elämäänsä prostituutiolla. Olin odottanut kepeämpää meininkiä, mutta elokuva oli tuttuun suomalaiseen tapaan synkkä, ja luvattu biletyskin enemmän vain huoraamista. Lisäksi elokuva oli hyvin väkivaltainen. Kuitenkin oli kiehtovaa seurata sinänsä samaistuttavaa tarinaa opiskelijoiden vapaa-ajan elämästä Kalliossa ja Punavuoressa, baareissa ja hanttitöissä.

Kristiina Puukko esittää elokuvassa hienosti kovapintaista machotyttöä Iristä. Hahmo on aivan selvä rekkalesbo, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä hahmo on laitettu rakastumaan mieheen! Mikä pettymys. Plussaa elokuvalla taas siitä, että pääosassa ovat naiset. Kumpikin nainen yrittää pärjätä miesten maailmassa: naisellinen Elli myy miehille vartaloaan ja jätkämäinen Iris taas lunastaa paikkansa miesten rikollisjengissä väkivaltaisuudellaan ja äijäilyllään.

Queer-elokuvia joka makuun! Tai ainakin lepakkomakuun...

Muistittehan, että tänä aamuna alkoi netissä lipunmyynti Rakkautta ja anarkiaa -festareille. Ostin sinne kohtuullisesti liput kahteen elokuvaan ja kahteen japanilaiseen animaatioon. Mainitsen näistä valinnoistani erikseen kotimaisen elokuvan Pystyssä, jonka tapahtumapaikkoja ovat Kallio ja Punavuoren baarit, ja jossa näyttelee Kristiina Puukko!

***

Katsoin eilen kaverilta lainaamani ranskalaisen uutuuselokuvan Tomboy, joka näytetään myös R&A:ssa. Se kertoo 10-vuotiaasta transsukupuolisesta lapsesta. Elokuvassa transsukupuolisuutta ei tosin mainita kertaakaan ääneen, eikä leffassa muutenkaan selitellä mitään. Leffa on hyvin realistinen ja pyrkii luonnollisuuteen - siinä ei ole edes taustamusiikkia.

Päähenkilön perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, jossa poikatyttö Laure alkaa salaa perheeltään teeskennellä naapuruston lapsille olevansa poika. Vastakohdan Laurella luo hänen tyttömäinen pikkusiskonsa, joka on mainio tapaus.

Vaikka elokuva kuvaa väärään kehon syntymisen tuskaa, niin se on ennen kaikkea hyvin aito ja kaunis kuvaus lapsuudesta. Siinä esitellään paljon lasten leikkejä ja keskinäistä kaveruutta sekä lasten ja vanhempien välisiä hyviä suhteita. Kerrankin vähemmistöistä kertova elokuva, jossa päähenkilön vanhemmat ovat fiksuja, lämpimiä ja ymmärtäväisiä, eivätkä ahdasmielisiä kiihkoilijoita.

Päähenkilöä esittää muuten tyttö, vaikka hän näyttääkin täysin pojalta! Tomboy herättää huomaamaan, kuinka sukupuolten välinen ulkoinen ero lapsena syntyy vain vaatteilla ja hiustyylillä.

Katsoin tänään Lontoosta ostamani dvd:n Elena Undone (USA 2010). Jännittävää on se, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Kyseessä on tarina kielletystä salasuhteesta, itsensä löytämisestä ja ylipäätään romanttisen rakkauden voimasta. Päähenkilö Elena on uskonnollinen perheenäiti, joka on kaiken kukkuraksi ollut 15 vuotta naimisissa pastorin kanssa. Hän tulee vanhoillisesta intialaisesta perheestä. Kuitenkin Elena täysin yllättäen rakastuu uuteen ystäväänsä, lesboon kirjailijaan. Koko Elenan maailma menee sijoiltaan - mutta ensimmäistä kertaa hän todella elää.

Elokuvassa on myös kehyskertomus, jossa pohdiskellaan sen oikean löytämistä ja esitellään todellisia pariskuntia, jotka ovat löytäneet toisensa epätavallisin tavoin. Aluksi tämä kehystarina tuntui amerikkalaisen imelältä ja oudolta, mutta sitten ihan kiintoisalta. Lisäksi pienempiä tositarinoita pariskunnista esittelevä kehys tuntui heti tutulta, ja sellainenhan onkin myös vuoden 1989 hittielokuvassa Kun Harry tapasi Sallyn. Elena Undonessa tosin esitellään myös ei-hetero-pariskuntia.

Elena Undone

Elena Undone on todellinen eye candy, koska molemmat naiset ovat niin huippukauniita. Henkilöhahmoista on myös helppo pitää, koska he ovat niin sympaattisia, herttaisia ja fiksuja. Mukavaa, että kerrankin tyttörakkauselokuvassa ei kuvata teini-ikäisiä vaan lähemmäs nelikymppisiä naisia (joilla tosin on parikymppisten vartalot...). Elokuvan on ohjannut lesbo, joka extra-osiossa kertoo halunneensa kuvata mahdollisimman taiteellisen ja herkän naisten välisen rakastelukohtauksen. Voin sanoa, että se kohtaus on kyllä pitkä ja kaunis...

Sea Purple

MUTTA mikä mahtavinta, tajusin Elena Undone -dvd:n traileriosiota katsoessani, että on olemassa lontoolainen yritys nimeltä Peccadillo Pictures, joka tuo Englantiin valtavat määrät queer-elokuvia! Peccadillon verkkosivuilta löytyy esittelyjä monista niin tutuista kuin Suomessa tuntemattomista gay-elokuvista. Etusivun lopussa esitellään pian ilmestyvä historiallinen Sea Purple, joka kuulostaa erityisen jännittävältä. Se on tositarina katolisessa Italiassa 1800-luvulla eläneestä nuoresta naisparista.

Sivuilla on linkit Amazonin verkkomyymälään kaikista niistä elokuvista, jotka ovat jo ilmestyneet dvd:llä. Kyseiset dvd:t voi siis tilata Isosta-Britanniasta Suomeen, eivätkä dvd:t edes maksa paljon! Vaikka ostinkin Lontoosta kolme uutta dvd:tä, niin tilasin nyt heti kaksi uutta tyttörakkausleffaa: Lost And Delirious (2008) ja I Can't Think Straight (2008). Aion myöhemmin tilata lisää leffoja, sillä sivuilta löytyi vaikka kuinka paljon houkuttelevia uusia elokuvia... apua. (En tiedä, miksi teksti on yllättäen pienentynyt, huoks.)

Leffafestareiden satoa ja taiteellinen yö

kolmiulotteinen Tales of the Night -silhuettianimaatio

Leffafestarit ovat taas ohitse, ja ehdin tehdä päivityksen niistä ennen kuin pakkaan huomista lentoa varten.

Katsoin tänään viimeisen kuudesta Espoon Cinén elokuvastani eli Fjelletin / The Mountainin. Pienimuotoisessa elokuvassa on vain kaksi näyttelijää (kolmekymppinen, pitkään yhdessä ollut naispari) ja yksi tapahtumapaikka (syksyinen vuoristo Norjassa). Pariskunnan viisivuotias poika on kaksi vuotta aikaisemmin kuollut onnettomuudessa samassa vuoristossa heidän patikkaretkellään. Lapsen menettämistä surevan pariskunnan liitto rakoilee ja välit ovat viileät kuin vuoristoilma. Elokuva oli siis aika angstinen ja surullinen sekä myös hidastempoinen. Kuitenkin maisemat olivat upeita ja naisten kohtaama tragedia niin suuri, että siinä riitti sopivasti ainesta 70 minuuttiseen elokuvaan.

Suosikkini festareilta olivat hyvin, hyvin seksikäs, iloittelevan pulp-henkinen ja herkullisen värikäs lesboelokuva Gigola (1960-luvun tyttöjen sisäoppilaitosta, miesten pukuihin pukeutuvia kauniita daikkeja ja pariisilainen lesbobaari!) sekä henkeäsalpaavan kaunis ranskalainen 3D-siluettianimaatio Tales of  the Night (vanhoja kansansatuja uusissa miljöissä). Molemmat elokuvat olivat hyvin visuaalisia. Gigola perustuu muuten samannimiseen 1960-luvun romaaniin, joka aikanaan sensuroitiin. Näin molemmat loistopätkät eilen. Nautin eilen myös Marjon kanssa hellepäivästä terassilla Tapiolassa.

Festareiden avajaispäivänä näkemäni For 80 days on espanjalainen elokuva, joka kertoo nuoruudenystävistä, jotka tapaavat sattumalta uudestaan eläkeiässä. Naisten välillä oli pientä ihastusta ilmassa jo nuorina. Toinen heistä on valinnut boheemin ja vapaan elämäntyylin sekä elänyt avoimesti lesbona. Toinen taas on valinnut traditionaalisen ja konservatiivisen elämän sekä mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa suhde on väljähtänyt torailuksi. Elokuvassa oli kiinnostavaa se, että se kuvaa romanttisen tarinan päähenkilöinä ikäihmisiä, ja vieläpä mummojen välistä ihastusta. Miinusta se, että toinen hahmoista on niin epäromanttinen ja ärsyttävän hösläävä sekä pitää kynsin hampain kiinni tylsästä tavallisuuden ihanteesta. Lisäksi elokuva on enemmän epämääräistä kaipuuta rakkauteen kuin toimintaa...

For 80 Days

Living on love alone taas oli ranskalainen esikoiselokuva parikymppisestä ja juuri yliopistosta valmistuneesta kirjallisuudenopiskelijatytöstä, joka aloittelee työelämäänsä. Pariisitar haluaa menestyä, mutta kohtaa työelämässä vain turhautumista, pettymyksiä ja epämääräisiä harjoittelijapestejä. Työelämän kuvaus oli hyvin samaistuttavaa, ahdistavuuteen asti. Hienoa, että joku kuvaa sitä, millaisia hanttitöitä ja pompottelua nykyajan työelämä on monille nuorille. En vain ymmärtänyt elokuvassa sitä, miksi jälleen kerran nuori ja kaunis tyttö laitetaan hyppäämään vanhojen ukkojen vuoteisiin. Kun selaisin cinén ohjelmistoa, niin useammassa elokuvassa kerrotaan nuoren tytön ja vanhemman miehen välisestä suhteesta... Lisäksi Gigola-elokuvassa taas nuorilla tytöillä on suhteita keski-ikäisiin ja vanhempiin naisiin. Näköjään jokin sukupolvien välisissä eroottisissa suhteissa kiehtoo elokuvatekijöitä. Ainakin mun on vain vaikea samaistua kohtauksiin, joissa nuori kaunotar näkee muka jonkun ryppyisen ja tavallisen keski-ikäisen tai vanhuksen puoleensa vetävänä... Anyway, Living on love alone -elokuvassa tyttö lopulta kohtaa myös ensimmäistä kertaa suuren rakkauden, ja nyt kyseessä on nuori mies. Lisäksi nuori mies on boheemi ja vähän renttumainen (tai välillä jopa lain toisella puolella...), ja opettaa tytönkin jättämään liiallisen pingottamisen töiden suhteen.

Osallistuin tietysti perjantaina Taiteiden yöhön. Suurin osa parhaasta osasta Taiteiden yötä meni mulla Espoon Cinéssä, jossa olin katsomassa brittiläistä esikoisohjaista Break My Fall. Ohjaaja ja toinen päänäyttelijöistä olivat myös paikalla. Hyvin naturalistisessa elokuvassa parikymppinen söpö tyttöpari jakaa asunnon, bändin ja huumeiden värittämän bile-elämän, mutta parisuhde on alkanut rakoilla ja muut tyypit kiinnostaa. Kerrankin leffa, jossa lepakot myös näyttävät lepakoilta eivätkä aina heteroilta! Jos siis ymmärrätte mitä tarkoitan. Tylsää vain se, ettei lesboelokuvaa voi tehdä ilman, että lepakoilla on sutinaa myös miesten kanssa. En ymmärrä, etteivät lepakot voi elokuvissa ihastua toisiin naisiin, jos halutaan kuvata parisuhteen menevän huonosti, vaan heidän pitää sitten aina ihastua poikiin. Ja sitten se naisten ja miesten välinen seksuaalisuus kuvataan aina onnistuneemmaksi kuin naisten välinen! Toiseksi esimerkiksi käy vaikka viime vuonna ilmestynyt elokuva Kids Are All Right.  

Break my Fall on raikas ja elämänmakuinen ja siinä soi hyvä indiemusiikki. Vähempikin tiskirättirealistisuus olisi silti riittänyt. En muista nähneeni toista elokuvaa, jossa olisi oksennettu yhtä monta kertaa... Tosin näin vielä eilen Kino Tapiolan aulassa lähietäisyydeltä mustatukkaisen, supersöpön näyttelijän Sophie Andersonin, joten en valita hih.

En mennyt katsomaan Espoon Cinéssä elokuvia, jotka tulevat myös syksyllä Finnkinolle. Haluan mennä sitten katsomaan elokuviin ainakin Piiat, Midnight in Paris ja The Tree of Life. Ensi viikolla tulevat myös myyntiin Rakkautta ja anarkiaa -leffaliput. Transsukupuolisesta 10-vuotiaasta lapsesta kertovan Tomboy-elokuvan sain taas Vinokinossa työskentelevältä Jasulta lainaan katsottavaksi joku päivä DVD:ltä.

Takaisin Taiteiden yöhön. Jatkoin Espoosta keskustaan, jossa tapasin Niinan ja Kimmon. Ehdimme tosin kokea Taiteiden yössä yhdessä vain Kampin kauppakeskuksen soivan suihkulähteen, valoinstallaation Lasipalatsin aukiolla ja valtavat ihmismassat, ja sitten suuntasimme siidereille Storyvillen ihanan eurooppalaiselle terasille. Jatkoimme yöllä auki olevaan Maatila-kauppaa ja Lasipalatsin terassille. Törmäsimme sattumalta Marjoon ja Kirsiin, joiden kanssa jatkoin DTM:n Taiteiden yöhön (mikä tarkoitti näköjään vain ilmaista sisäänpääsyä). DTM:ssä oli paikalla useampia kavereita ja iloinen meno.

"Elokuu on ihmisen parasta aikaa"

Gigola

Perjantaina se alkaa!! Siis Espoon Ciné. Rakastan festareiden eläväistä tunnelmaa, Ciné-teltan kahvilaa, festarielokuvia, 1950-luvun leffateatteria Kino Tapiolaa, Tapiolan valkoista keskustaa, ystävien kanssa leffoista juttelemista, tuttuihin törmäämistä...

Viime kesänä olin Espoon Cinéssä talkoolaisena, mutta tänä kesänä olen jo päivätöissä toisaalla. Nyt voinkin mennä katsomaan juuri ne elokuvat jotka haluan kun ei ole elokuvien kanssa päällekkäisiä työvuoroja festareilla. Ostin Espoon Cinén sarjakortin heti kun liput tulivat myyntiin. Menen katsomaan kuusi elokuvaa, joihin sisältyvät kaikki neljä Pink Zone -sarjan tyttörakkauselokuvaa. Tosin aika kylmää menoa taitaa olla luvassa, koska kaksi näistä tyttöelokuvista kuvaa parisuhteen päättymistä, yksi sarjaviettelijää ja yksi taas kaapista ulos tuloa vasta 70-vuotiaana... Mutta on todella hienoa, että Espoon Cinéssä on joka vuosi tämä Pink Zone -sarja (joka siis sisältää myös mieshomoelokuvia, joita en tällä kertaa valinnut). Olen iloinen lisäksi siitä, että valitsemistani elokuvista viidessä on englanninkielinen tekstitys, koska pelkästä englannin kielisestä puheesta mulla menee aina välillä jotain ohitse.

Olethan jo hankkinut leffalippusi? Espoon Cinéen pääsee kätevästi maksuttomalla festartibussilla Kampista aina puolelta. Lisäksi leffat maksavat lähes puolet vähemmän kuin Finnkinolla ja sisältävät paljon erikoisuuksia.

Fjellet / The Mountain

Auringonpalvojan tunnustukset: valokuviani heinä-elokuulta

Nyt kun on taas ollut vähän päivitystaukoa, niin tässä tulee illan kolmaskin blogimerkintä.

Eli laitan tähän vähän uusimpia kesävalokuviani.

Tampereella 14.7. The Arkin keikalla Kirsi, Eliisa ja minä (sain tämän Marjon ottaman kuvan vasta näin myöhemmin)

Rölli on yökylässä mun luona ja mielipuuhassaan roikkumassa ikkunasta.

Uteliaampaa otusta ei ole nähty.

Pihlajasaaren uimaranta

Alppipuiston kansanjuhlassa kaveriporukalla

Luulen olevani hassu pikkulintu.

Iris ja kuulokkeet Alppipuistossa

kaunista Alppipuistoa

Illan hämärtyessä koko perheen juhla muuttui enemmän festareiksi.

Piknikillä Tervasaaressa Tytin kanssa. Leivoin aamulla mustikkarahkapiirakan.

Ah hellettä Terviksessä!

Tyylikäs Tytti ravintola Savun terassilla.

herkullinen rapulounas vanhempien luona eilen

Paula S:n kanssa eilen piknikillä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan pihalla

Paulan sähkönsiniset kesäkengät

lampi kasvitieteellisen puutarhan pihalla

Tähtitorninmäen puistossa: annoin Paulalla synttärilahjaksi kirjan ja sukellusvene-teesiivilän.

Heilahtanut kuva poikien häistä (5.8.): mikä tarjoilupöytä!

Sulhanen availee samppanjapulloja.

Talkoolaisia Pride-viikolle!

Tahdotko olla sisäpiirissä Pride-viikolla ja tehdä jotain hyvää? Ylihuomenna valitaan heinäkuun Pride-viikolle vapaaehtoisia talkoohommiin myymään lippuja info-pisteelle, koristelemaan kulkuerekkaa, keräämään roskia, kantamaan myyntipöydät puistojuhlaan, auttamaan artisteja jne. Talkoolaiset pääsevät viikon loputtua omiin illanistujaisiinsa ja saavat palkaksi lahjakassin.

Aikaisempina vuosina talkoolaisina olleet ystäväni ovat tehneet jokainen talkoolaistyötä viikon aikana vain yhden tunnin ajan ja pitäneet hommasta kovin kun siinä pääsee keskelle säpinää. Samalla voi tutustua uusiin ihmisiin tai päätyä sattumalta tekemään töitä kavereiden tai tuttujen kanssa. Aikaisempina vuosina talkoolaiset ovat myös päässeet ilmaiseksi Pride-viikon naistenbileisiin (maksavat muuten yleensä 10-15 euroa), mutta en tiedä, mikä on käytäntö tänä vuonna.

Priden vapaaehtoisrekrytilaisuus keskiviikkona 8.6.2011 klo: 18.00 Hesetan toimistolla Kalasatamassa, osoitteessa Kaasutehtaankatu 1, rakennus 10.

Kaupunkifestivaali puistossa

Jee, se on täällä taas: kaupunkifestivaalit Koffin puistossa!! Tarkemmin sanottuna kyseessä on maksuton, kolmipäiväinen Bassline Festival.

Tapahtuma järjestetään nyt neljännen kerran. Festivaali on ensi viikon perjantaina ja sunnuntaina Mbarin terassilla ja Lasipalatsin aukiolla, ja lauantaina Koffin puistossa kello 12-19. Vaikka en tunne lähes yhtään festivaalin tämän vuoden esiintyjistä, niin on hauskaa kävellä lähes naapuriini nauttimaan kesäpäivästä ulos puistoon musiikin, hyvän seuran ja festivaalitunnelman pariin. Olen ollut festareilla Koffin puistossa kerran (tai kaksi?) aikaisemmin ja silloin ainakin oli puisto täpötäynnä ja meno mitä parhain.

Janna esiintyy lauantaina Koffin puistossa.