Vivica Bandler sanoi sen parhaiten

”Minun ainoana kompassinani on ollut se, että minä pidän ihmisistä.” Vivica Bandler

Kävin jälleen rakkaalla Kaapelitehtaalla, tällä kertaa pitkästä aikaa Teatterimuseossa. Kävin eilen katsomassa siellä Viva Vivica! -näyttelyn ystäväni Viljan ja tämän Sampo-vauvan kanssa. Kahvittelimme tietenkin jälkikäteen Hima&Sali -kahvilassa, jossa on muuten miellyttävän edullinen hintataso - ja herkullisia paksuja suklaakeksejä.

Verkkosivujen sanoin: "Näyttely kertoo suomalaisen teatterin voimanaisesta, legendaarisesta kulttuuripersoonasta Vivica Bandlerista (1917–2004) ja tämän elämäntyöstä rohkeana ohjaajana, kekseliäänä teatterinjohtajana ja ennakkoluulottomana tiennäyttäjänä."

Näyttely vaikutti aluksi turhan vaatimattomalta, pieneltä ja jopa tylsältä, kun se koostuu enimmäkseen isoista julisteista, joissa on valokuvia Vivicasta ja tekstiotteita hänen elämäkerrastaan. Kuitenkin kun teksteihin tutustui, niin ne olivat voimaannuttavia, hauskoja ja naulan kantaan sanottuja. Näyttelyssä on myös videokuvaa ja muutamia Vivicalle kuuluneita esineitä ja vaatteita sekä Lilla Teaternin rekvisiittaa. Vivica oli siis Lilla Teaterinin perustaja ja johtaja. Olen käynyt Lillassa itsekin pari kertaa katsomassa suomenkielisiä näytelmiä.

Vivica Bandler vaikuttaa olleen itsevarma, avoin, persoonallinen, kulturelli, aikaansaava ja ystävien kesken pidetty ihminen. Vivica muuten opiskeli yliopistossa agronomiaa, varmaan maaseututaustansa vuoksi, ja oli teatterin alalta itseoppinut.

Kuka osaa muuten sanoa, mikä oli hänen ja Tove Janssonin suhteen laatu? Olen lukenut, että Tove oli hyvin ihastunut Vivicaan, mutta oliko Vivica kiinnostunut Tovesta muuten kuin läheisenä ystävänä? Ainakin Vivica meni miehen kanssa naimisiin. Tove omisti Vaarallinen juhannus -muumikirjan Vivicalle, ja siinähän seikkaillaan teatterin maailmassa. Vivica taas vei muumit Lilla Teaternin lavalle.

Näyttely on Teatterimuseon Studioissa 10.2.–3.6.2012.

Valokuviani näyttelystä:

Vivica näytti monissa kuvissa hyvin androgyyniltä.

Muumi-näytelmän suloiset piirustukset!

Vivican lemmekkeitä sanoja Tovelle

Teatterimuseossa on jännittävät lamput kuin sukeltajan kypärät.

Valkea neito ratsullaan... Tämä on ehkä oudoimpia minusta otettuja valokuvia, mutta kiusaus oli liian suuri.

Vilja ja Sampo Teatterimuseossa

Totta-näytelmä on dramaattinen ja kaunis

"Nainen tarvitsee elämässä kahta asiaa; huumorintajua ja tanssikengät." Totta 

Innostuin syksyllä kun luin Hesarista, että Riikka Pulkkisen Totta-romaanista tulee näytelmä. Liput piti heti varara. Riikka on ystäväni ainejärjestöni kirjoituspiiristä, ja siellä yhdessä hioimme Riikan menestyneen esikoisromaanin Rajan käsikirjoitusta. Nyt emme tosin ole Riikan kanssa olleet yhteyksissä pariin vuoteen. Viimeksi näimme toisen, pienemmän kirjoituspiirimme tapaamisessa kesäisellä terassilla, ellei sitten lasketa Helsingin kirjamessuja syksyllä 2010.

Suvun salaisuuden kertomisen sysää liikkeelle Eevan mekon löytyminen vintiltä.

Aloin pari viikkoa sitten lukemaan Totta-romaania (Otava 2010), jonka sain tosin joululahjaksi äidiltä jo vuonna 2010. Ehdin lukea kirjan puoleen väliin asti ennen teatteria (aion lukea romaanin vielä loppuun asti). Pääosassa kirjassa on kaunis ja runollinen kieli. Päähenkilöinä ovat kolmen sukupolven naiset. Teemoina ovat kuolema, pettäminen, luopuminen, lohtu ja rakkaus. Kirja on dramaattinen ja käsittelee isoja asioita. Elsa-mummo tekee kuolemaa syövän takia. Synkkään aiheeseen tuo valoa Elsan elämäniloinen ja eloisa luonne. Suvussa on kuitenkin vaiettu salaisuus: Elsan karismaattisen kuvataiteilija-aviomiehen neljänkymmenen vuoden takainen avioliiton ulkopuolinen suhde opiskelijatyttö Eevaan.

Kaikki henkilöhahmot ovat sivistyneistöä. Kuolema ja pettäminen saavat porvariston hillityn charmin rakoilemaan. Romaani on hyvin kunnianhimoinen eri aikarakenteineen ja useine tarinapolkuineen. Itselleni tarina on turhankin surumielinen ja kuolemapainotteinen ja kieli välillä teennäistä. Pidän kuitenkin ennen kaikkea hienoista henkilöhahmoista, älykkäistä naisista pääosassa ja tarkoista psykologisista havainnoista. On myös hyvä oivallus, että kuoleman lähestyessä ihmiset alkavat puhua vain siitä mikä on totta ja tärkeää. 

Vilma Melasniemi, Marja Packalén, Laura Malmivaara

Menin viime viikon lauantaina ystävieni Marjon ja Anna-Kaisan kanssa katsomaan Kalle Chydeniuksen ohjauksen Kom-teatteriin. Komiin oli mukavasti vain lyhyt kävelymatka kämpältäni. Viimeksi kun kävin Komissa 2000-luvun alussa, asuin vielä opiskelijana lapsuudenkodissani Vallilassa ja surautin paikalle taksilla... Eipä Eiran katuja ole helppo tuntea jos ei asu lähellä, koska molemmat teatteriseuralaiseni eksyivät matkalla Komiin.

Näytelmä on hyvin uskollinen kirjalle, tosin lyhennetty tuntiin ja 40 minuuttiin (ilman väliaikaa). Näyttelijöiden puhumina ja elehtiminä kirjan humoristiset puolet tulivat paremmin esiin. Hieman sekavaa oli tosin se, että samat näyttelijät esittivät eri henkilöhahmoja ilman vaatteiden vaihtoa. Lavastuksessa on käytetty paljon vettä, mikä sopii siihen, että kirjassa uidaan paljon ja käsitellään muutenkin vesi-teemaa. Vilma Melasniemi teki minuun suurimman vaikutuksen Elsan herkkänä lapsenlapsena Annana, joka kärsii parisuhteen kariutumisesta. Melasniemi on uskomattoman suloinen, hoikka ja tyttömäinen! Ajattelin myös näytelmää katsoessani, että onpa upeaa, että Riikan kotona näppäilemistä sanoista on syntynyt suosittu romaani ja sitten vielä näytelmä, jota myydään loppuunmyydyille saleille!

Luin muuten tammikuisesta Anna-lehdestä, että Renny Harlin miettii elokuvan tekemistä Totta-kirjasta! Ihmissuhdedraama olisi kyllä uusi aluevaltaus b-luokan toimintaelokuvista tunnetulta Rennyltä. Mutta Rennyn nimen ja kontaktien avulla mahdollinen Totta-elokuva saataisiin varmaan kansainväliseen levitykseen.

Näytelmä isästä ja tyttärestä joiden välissä on menestys

Näytelmän kuvat ovat täältä.

 Olen asunut kesästä 2004 asti Punavuoressa, ja eilen menin vihdoinkin ensimmäistä kertaa lähiteatteriini Takomoon Fredrikintorilla. Kävin ystäväni Jasminin kanssa Café Brooklynissä Viiskulmassa ja sitten menimme katsomaan Perheenjäsen-näytelmän.

Näytelmää oli suitsutettu Hesarin arviossa marraskuussa, mikä oli herättänyt mielenkiintoni. Takomoa johtavat kaksi naispuolista teatteriohjaajaa (olen jotenkin saanut päähäni, että he ovat naispari, mutta enää en ole niin varma mistä lähteeni on peräisin....). Toinen näistä naisista, teatteriohjaaja Milja Sarkola, on käsikirjoittanut Perheenjäsenen. Sarkolan isä on Helsingin kaupunginteatterin johtaja, näyttelijä Asko Sarkola. Myös hänen veljensä Sampo Sarkola on näyttelijä. On muuten jännittävää, kuinka teatteriammatti kulkee usein suvussa!

Näytelmä on omaelämäkerrallinen, mutta kertojan  mahdollinen lesbous on häivytetty siitä lähes tulkoon täysin. Perheenjäsen kertoo ennen kaikkea perhesuhteista, kuten nimikin jo viittaa. Käsittelyssä on isän ja tyttären välinen vaikea ja etäinen suhde. Isä on kuuluisa näyttelijä, jonka elämään ei mahdu oikeastaan mitään muuta kuin työ: ei perhettä, ei parisuhdetta, ei ystäviä (vain työkaverit), ei harrastuksia - eikä ainakaan hauskanpitoa. Isä on teatterin ulkopuolella kuivan virkamiesmäinen, eikä sellainen spontaani, värikäs ja halaileva tyyppi, jollaiseksi näyttelijän voisi kuvitella. Tytär ei voi sietää isänsä elämänasennetta, jossa vain menestyksellä ja työllä on väliä. Silti myös tyttärestä tulee menestystä janoava näyttelijä, jonka on vaikea kestää oman lapsensa huomiontarvetta.

Näytelmä käsittelee perhettä, jonka jäsenet ovat toisilleen oikeastaan vieraita, kuuluisuutta (miltä tuntuu lukea perheenjäsentensä kuulumisista vain lehdistä), menestymisen pakkoa ja toisten ihmisten aitoa kohtaamista.

On ihmeellistä, kuinka jokin näin intiimi voi olla samalla näin yhteiskunnallista ja yleisesti kiinnostavaa! Näytelmässä myös pohditaan itse teatterin olemusta ja ennen kaikkea muodikasta itsestään tietoista teatteria. Vakavia asioita käsitellään keventävällä huumorilla. Pääpaino näytelmässä on puheella. Lavastus on hyvin minimaalinen. Neljä näyttelijää - Antti Holma, Lotta Lehtikari, Seppo Merviä ja Hanna Raiskinmäki - esittävät suvereenisti monia eri hahmoja.

Itse olin hyvin vaikuttunut; Jasmin tosin ei yhtä paljon. Henkilöhahmot puhuvat niin suoraan intiimeistä kokemuksista ja suurimmista filosofisista kysymyksiä (mikä elämässä on tärkeintä?), ovat kovin ristiriitaisia ja samalla ymmärrettäviä. Hieno, koskettava ja hurja näytelmä!

Uudessa Nuku-nukketeatterimuseossa Tallinnassa

Akvaariossa oli isoja kaloja!

Olin eilen vanhempieni ja Ona-siskoni kanssa päivän Tallinnan-risteilyllä. Törmäsimme sattumalta nukketeatterimuseoon nimeltä Nuku. Viiden euron hinnalla pääsi kulkemaan koko kaksikerroksisen ja sokkeloisen museon läpi. Rakennuksessa toimii myös nukke- ja nuorisoteatteri. Kurkkasimme esiintymissaliin, jossa oli menossa näytelmäharjoitukset.

Nukketeatterista tulee lapsuuden teatterikokemusteni lisäksi mieleeni elokuva Veronikan kaksoiselämä, jossa toisen Veronikan ihastus on nukketaiteilija (kuinka kiehtovaa).

Huomasimme eilen samalla, että Nukussa on kiva ja todella edullinen kahvila ja lounasravintola. Sieltä tosin saa vain yhtä lounasannosta, mutta se maksaakin vain muutaman euron. Nuku sijaitsee vanhassa kaupungissa aivan lähellä Raatihuoneentoria, osoitteessa Nunne-katu 8.

Netistä selvisi, että tämä nukketaiteen keskus on avattu remontoidussa rakennuksessa vasta maaliskuussa 2010. Aikaisemmin osoitteessa oli muistaakseeni myös ihana Depeche Mode -kellaribaari, jota turhaan etsin tammikuussa 2010 - ja nyt taisi selvitä syy rokkibaarin katoamiselle.

Museossa oli paljon käsinukkeja, mutta en saanut niistä hyviä kuvia lasin läpi. Tässä onkin ottamiani valokuvia näyttelijöiden asuista. 

kuva Tallinnasta näköalatasanteelta

Näköalatasanteelta mäen päältä pääsi pois myös kiemuraisia portaita pitkin.

"Ollako subjekti vai objekti?"

Nyt kun kerrankin ehdin kirjoittaa, niin tässä tulee vielä päivän kolmas blogiteksti.

Kävin tämän viikon tiistaina ystäväni Jasminin kanssa Töölön torilla yhdessä suosikkikahvilassani Café Tin Tin Tangossa ja Q-teatterisssa katsomassa Saara Turusen näytelmän Broken Heart Story.

Teatterin kotisivuilla tiivistetään hyvin näytelmän juoni: "Broken Heart Story on tarina taiteesta ja rakkaudesta. Näytelmä syventyy kysymyksiin identiteetistä, valinnoista ja siitä miten elää tullakseen onnelliseksi. Esitys rakentaa omalaatuisen maailman eeppisen ja absurdin kerrontatavan ympärille. Haikean tarinan seassa kuplii huumori ja kevyt ote suuriin kysymyksiin."

Naisellinen kaunotarsielu ja miehekäs kirjailija

Näytelmä on feministinen, niin kuin kuulemma Saara Turusen tekstit ja ohjaukset aina ovat. Lisäksi se on hyvin tiivis: vain puolitoista tuntia ilman yhtään väliaikaa. 

Päähenkilö on viiksekäs naispuolinen kirjailija (Elina Knihtilä), joka haluaa kirjoittaa vakavan romaanin, mutta hän ei pysty enää kirjoittamaan, koska on kadottanut hupakkomaisen, romanttista rakkautta etsivän sielunsa (Laura Birn).  Näytelmä pohtii, pitääkö valita taiteen ja rakkauden väliltä, ja kuinka yhdistää työ ja rakkaus sekä naisellisuus ja vakavasti otettavuus. Tarinan moderni nainen epäonnistuu, valitsee hän sitten rakkauden tai työn.

Teemat olivat todella kiinnostavia, hahmot hassuja ja lavalla hyödynnettiin kekseliäästi livevideokuvaa. Miinusta siitä, että esitys oli makuuni liiankin absurdi ja jätti siksi välillä vähän tyhjän päälle. Kun kissaa esittää lavalla popcornia sylkevä tyttö, niin käsikirjoittajan ajatusta ei enää tavoita... Välillä meni siis vähän kikkailun puolelle. Kuitenkin ennen kaikkea raikas ja tyttövoimaa huokuva esitys. 

Mainio yksityiskohta on se, että sielu muistelee (ironisesti) sitä, kuinka ihaili lapsena romanttista komediaa Pretty Woman (1990). Kyseinen elokuvahan on täysin käsittämätön hitti, koska se on niin epäuskottava ja naisia halventava aikuisten satu: Julia Robertsin esittämä hyväsydäminen, hupsu ja kaunis prostituoitu (maailman käytetyin naishahmo miesten kirjoittamissa romaaneissa ja elokuvissa) pääsee naimisiin rikkaan liikemiehen (Richard Gere) kanssa, ja entisestä prostituoidusta tulee näin onnellinen kotivaimo...

Häät helvetistä

hääpari (Jenni Banerjee ja Antti Lang)

Nyt kun olen kerrankin vireessä niin naputtelen tänään vielä kolmannen blogipäivityksen. Olin tämän viikon keskiviikkona Virven ja Sampsan kanssa katsomassa Espoon kaupunginteatterissa saksalaisen Bertolt Brechtin pienoisnäytelmän Pikkuporvarihäät. Nautimme myös ennen näytöstä leivokset Espoon kaupunginteatterin boheemissa kahvilassa. Kahvila on kiva, vaikka itse teatteri muistuttaa ulkoisesti enemmän steriiliä toimistorakennusta.

Vuonna 1923 valmistunut näytelmä keskittyy kuvaamaan yksiä hääjuhlia, joissa kaikki menee pikkuhiljaa pieleen. Näytelmä on yhä ajankohtainen, vaikka se piirre vain on vanhentunut, että morsiamelta odotettaisiin neitsyyttä. Tapahtumat ja ihmistyypit ovat hykerryttävän hauskoja, vaikka ne kuvaavatkin karmaisevaa todellisuutta. Pikkuporvarihäät irvailee jäykälle porvarillisuudelle, sosiaalisille kulisseille ja muka hyvän elämän vaatimuksille. Hääjuhlat ovat aluksi jähmeät, kun saman pöydän ääressä ruokailevat sukulaiset, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään (paitsi jokaisen omat raivostuttavat maneerit tai moraalittomuudet) ja toisistaan vieraantuneet piiloaggressiiviset avioparit. Näytelmä näyttää sosiaaliset epäkohdat ja vetää ne reilusti överiksi. Näytelmän on ohjannut englanniksi slovenialainen Vito Taufer, johon törmäsin elokuussa Espoon Cinéssä Eevan seurassa.

Kaverini Eeva Putro näyttelee morsiamen sisarta.

Asko Sahlman (kuvassa) kuoli traagisesti liikenneottemuudessa syyskuussa. Hänen roolinsa opetteli viikossa Raimo Grönber.

Homo!

Oho, vähänkö kuulostaa kutkuttavalta! Pirkko Saisio on käsikirjoittanut anarkistisen farssimusikaalin provosoivalla nimellä Homo!. Esityksen ensi-ilta on syyskuussa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Näköjään kun on Finlandia-palkittu kirjailija, niin homoaiheisenkin näytelmän voi vihdoinkin saada Suurelle näyttämölle...

Miksi kerron tästä jo nyt huhtikuussa, on se, että Kansallisteatterin syksyn liput tulivat tänään myyntiin - ja niillä on taipumusta loppua nopeasti. Tarjolla syksyksi on myös muun mussa Sofi Oksasen uusi musikaalinen näytelmä Kertomuksia keittiöstä (musikaalit taitavat olla nyt muodissa). Jouduin ostamaan lipun viime joulukuussa näkemääni, Kansallisteatterin Omapohjassa esitettyyn Kristuksen morsian -näytelmäänkin puoli vuotta etukäteen (liput myytiin loppuun hetkessä)...

Ostinkin jo heti tänään mulle ja Vilmalle liput Homo!-näytelmän ensi-iltaan. Jee jee. Eipä sitten tunnu niin kurjalta kun kesä vaihtuu syksyksi. Lisäksi mun elämässäni tuntuu hurjalta se, että voin ensimmäistä kertaa parisuhteessa suunnitella jotain menoa näin pitkällä tähtäimellä! 

Pirkko Saisio

Merikapteeni vailla laivaa

Tommi Korpela saa polttaa paljon yrttitupakkaa esittäessään Corto Maltesea.

Tyylikästä, kovin tyylikästä. Näin eilen Marjon kanssa Töölössä Q-teatterissa näytelmän Corto Maltesen seikkailut. Kyseessä on varmaan ensimmäinen kerta Suomessa, kun Hugo Prattin luoma suosittu sarjakuvahahmo siirtyy teatterin lavalle.

Punaisena lankana löyhässä juonessa on aarteen metsästys. Näytelmä sekoittaa useita sarjakuva-albumeita. Miljöinä ovat 1930-luvun Venetsia ja Turkki, romanttisia paikkoja kumpikin. Lavastus on tosin hyvin, hyvin pelkistetty ja viitteellinen. Savukone on eniten käytetty lavastuselementti, ja sillä luodaan salaperäistä tunnelmaa. Viimeisen kohtauksen lumisade lavalla on hyvin kaunis. Näyttelijät hyödynsivät hyvin käytössä olevaa tilaa ja kulkivat usein myös katsomon seassa.

Näytelmä tarjoaa palan seikkailuntäyteistä ja tyylikästä maailmaa, jossa Corto Maltese on naissankari, rohkea taistelija, pohdiskelija, nautiskelija, vapaa sielu ja merikapteeni vailla laivaa. Romanttiseen maailmankuvaan kuuluu myös toteutuvia ennustuksia ja kohtalonuskoa, jotka eivät uppoa muhun, mutta toisaalta, satuahan tämä vain on.

Näytelmä keskittyy esittelemään mainioita henkilöhahmoja ja luomaan henkilökuvaa Corto Maltesesta sekä tarjoamaan filosofisia tai hauskoja nokkeluuksia. Jossain lehtiarvosteluissa on moitittu sitä, että Q-teatterin näytelmä on humoristinen toisin kuin sarjakuvat, mutta minusta komiikka toimi hyvin lavalla, erityisesti kun itse juoni oli vähän sekava. Tarinassa piisaa vauhtia, ennen kaikkea aseilla osoittelua. Ammuskelua on paljon ja ihmisiä kuolee lavalle kuin heinää.

Naispuoliset näyttelijät Pirjo Lonka ja Kreeta Salminen esittävät taitavasti niin monia rooleja, että lopputaputuksissa ihmettelin, eikö lavalle tule tosiaan kuin kaksi naista!

Kuvassa Tommi Korpela (Corto Maltese), Kreeta Salminen (Venexiana Stevenson) ja Pirjo Lonka (Lady Marianne) | Kuvaaja Patrik Pesonius

Hupaisaa sinänsä, että corto maltese tarkoittaa lyhyttä maltalaista, ja Tommi Korpela on hyvin pitkä mies - eikä sarjakuvissakaan Corto Maltese näytä lyhyeltä.

Pidin näytelmästä, mutta ei se ollut niin järisyttävä kokemus kuin olin odottanut. Ehkä olin ehtinyt etukäteen kuukausien ajan odottaa näytelmää niin paljon, ettei se enää voinut kohota odotusteni tasolle. Lisäksi  viime päivinä on ollut niin paljon menoja, että olin eilen teatterissa jo vähän väsynyt ja ajatukseni lähtivät välillä harhailemaan. Olen kuitenkin iloinen, että näin Corto Maltesen seikkailut, koska sain nauraa hyville jutuille ja mua olisi kuitenkin harmittanut, jos olisin missannut tämän supersuositun näytelmän. Nyt mulla on kaverilta lainassa kolme Corto Maltesen sarjakuva-albumia, joten voin niiden avulla palata tarinaan. 

Corton ystävä ja vihollinen, paha mies Rasputin, jonka nimi ei viittaa Venäjän tsaariperheen lähipiiriin päässeeseen Rasputiniin.

* * * * *

Väliajalla Q-teatterin kahviosta leijaili ihana vastaleivotun pullan tuoksu. Vaikka en ole pullaihmisiä, niin kerrankin tuoksu sai mut pauloihinsa. En kuitenkaan viitsinyt mennä pitkän jonon jatkoksi ja olin jo ennen teatteria herkutellut Töölöntorilla Café Tin Tin Tangossa. Tein sitten tänään jotain, mitä en ole tehnyt naismuistiin: leivoin pullaa! Ja hyvää on. En ollut vain muistanut, kuinka taikinaa täytyy joka välissä kohottaa, joten valmista herkkua sai odottaa.

Jostain syystä leipomani "pikkupullat" paisuivat isoiksi ja näyttävät sämpylöiltä, heh.

pullantuoksua kotiin

Tyttöjä oudossa maailmassa

Elenan huone -näytelmä

Vielä tänä iltana tai huomenna ehtii nähdä Elenan huone -mysteerinäytelmän Q-teatterin Puoli-Q-vierailunäyttämöllä (Tunturikatu 16)! Näytelmän ensi-ilta oli keskiviikkona ja viimeinen näytös on tosiaan jo huomenna. En tosin ihmettelisi, jos tämä nähtäisiin uudestaan Pride-viikolla heinäkuussa. Esityksen on ohjannut Tiia Rantala (mm. Nakki-näytelmä) ja lavalla on seitsemän nuorta ja erinomaista näyttelijää.

Kävin eilen illalla Vilman kanssa katsomassa tämän queer-aiheisen näytelmän. Pienessä Puoli-Q-teatterissa on hyvä lava ja kunnolla jyrkästi nouseva katsomo. Se on muutenkin ihanan boheemi ja nätti teatteri. Olen viimeksi käynyt Puoli-Q-teatterissa kun opiskelin muutama vuosi sitten HEO:n Mediapajassa ja kävin Puoli-Q-teatterissa katsomassa HEO:n teatterilinjan kevätnäytelmää - ja eilenkin sattumalta törmäsin yleisössä Heo-kaveriini Inkaan. 

Elenan huone alkaa kohtauksella David Lynchin Mulholland Drive -elokuvasta (USA 2001). Mulholland Drivessähän muistinsa menettänyt kohtalokas Rita löytää suojapaikan suloisen ja naiivin Bettyn luota, ja Ritan ja Bettyn välille syntyy suhde. Elenan huoneessa vuorosanat ovat samat, mutta Bettyn nimi on Elena ja koko tilanne on pohjimmiltaan eri (saimme tämän selityksen kuulla esityksen jälkeen kaveriltamme Jasminilta, joka näyttelee Elenan huoneessa). Nyt Elena on tappanut tyttöystävänsä ja itsensä. He kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä limbotilassa.

Mulholland Drive

Elenan tarina on vain yksi osa näytelmää, joka koostuu irrallisista kohtauksista. Musikaalinumerot ovat parhaimmistoa, samoin kuin Kimmo Alakunnaksen hieno drag queen -muodonmuutos. Kyseessä on mysteerinäytelmä, jonka ei kuulu heti aueta katsojille. Näytelmä ei tosin tarjoa paljonkaan lesbistä ainesta.

Jos tykkää absurdista teatterista, niin Elenan huone varmasti uppoaa. Tunnistin itse monta tarinaa neuvostoliittolaisen Daniil Harsmin (1905-1942) Sattumia-kirjasta, joka sisältää lyhyita absurdeja ja koomisia pikkutarinoita. Vilma totesi, että näytelmä toi jotenkin mieleen Krzysztof Kieslowskin hienon ja salaperäisen elokuvan Veronikan kaksoiselämä (Puola 1991). Tänään huomasimme esitteestä, että Veronikan kaksoiselämä on yksi näytelmän innoittajista. Elokuva on esitteen mukaan saanut vaikutteita myös David Lynchin elokuvista Inland Empire ja Lost Highway sekä siinä on käytetty Tuuve Aron tekstejä. Näytelmässä on lynchmäisen uhkaava ja arvoituksellinen tunnelma.

Elenan huone

Elenan huone 
la 19.3. klo 19.00
su 20.3. klo 15.00 ja 19.00
Liput 7 / 10 euroa
varaus: elenanhuone@gmail.com

Homoteatteri esittää!

"Homoaktivisti on murhattu. Vasta kaupunkiin muuttanut toimittaja huomaa olevansa murhaajan jäljillä. Kärkevät uskonnolliset puheenvuorot siivittävät hänen tutkimuksiaan. Uudenlaiset tunteet hämmentävät häntä samaan aikaan."

Kautta kulttuurin historian vapaamielinen teatterimaailma ja homopiirit ovat kietoutuneet toisiinsa. (Ja lesbomaailma on tunnettu draamantajustaan...) Helsingillä on jopa tarjota oma homoteatteriryhmänsä! Tämän viikon lauantaina ensi-iltansa saa Unioninkadun Kokoteatterissa näytelmä Viimeinen viilto, esittäjänä Helsingin Gay-teatteriyhdistys eli HGT.

Kyseessä on vuonna 2006 perustetun ryhmän viides tuotanto. Olen itse nähnyt ryhmän näytelmän Oletko sinä? Homomman Suomen historia heinäkuussa 2009 Pride-viikolla Studio Krunikassa. Näytelmä kertoi virallisissa historiankirjoissa sivuutetusta homojen elämästä. Kyseessä on harrastelijaryhmä, joten esitysten taso ei yllä ammattilaisten tasolle ja sisältää jonkin verran kliseitä. Paljon pisteitä kuitenkin siitä, että ryhmä kirjoittaa näytelmänsä itse sekä he käsittelevät niissä avoimesti erilaisia homoteemoja. HGT on nimenomaan mieshomojen ryhmä, koska ainakin näkemässäni näytelmässä kaikki esiintyjät olivat miehiä. Uutuudessa on yksi naisnäyttelijä ja naisohjaaja.

Helsingissä ei valitettavasti ole lesboteatteriryhmää - tosin lesboaiheista teatteria on viime vuosina nähty täällä silti aika paljon. Itse näin viime vuonna kolme lesboaiheista näytelmää: Kristuksen morsian Kansallisteatterin Omapohjassa, Pride-viikolla Nakki-näytelmä Vaihtolavalla ja Petra von Kantin katkerat kyyneleet Kansallisteatterin Willensaunassa. Tällä viikolla menen katsomaan uuden queer-aiheisen näytelmän Elenan huone teatteri Puoli-Q:n näyttämölle.

Idealisti, romanttinen sankari, vallankumouksellinen, ammattiseikkailija... Corto Maltese!

Ihana, runollinen, filosofinen Corto Maltese! En ole sukeltanut hänen kansainvälisiin seikkailuihinsa varmaan kymmeneen vuoteen, mutta teini-ikäisenä tämä cool maltalainen merikapteeni oli suosikkilukemistani. Italialaisen piirtäjän Hugo Prattiin luomus on aikuisille suunnattua taidesarjakuvaa.

Q-teatterissa oli tämän viikon torstaina ensi-illassa näytelmä Corto Maltesen seikkailut, joka on saanut mediassa paljon huomiota ja suitsutusta. Ostin tänään ystäväni Marjon kanssa liput maaliskuun lopun näytökseen.

Täytyneen käydä kirjastossa lainaamassa muistin virkistykseksi kyseisiä sarjakuvia... Huomasin myös vasta nyt Wikipediasta, että Corto Maltesesta on ilmestynyt jo vuonna 2002 italialais-ranskalainen animaatio, joka on dvd:llä myynnissä Suomessakin.

Tommi Korpela muuntautuu Q-teatterin lavalla tupakkaa tiuhaan polttavaksi Corto Malteseksi.

Retki Espoon kaupunginteatteriin

Oli oikein kiinnostavaa käydä eilen ensimmäistä kertaa arvostetussa Espoon kaupunginteatterissa. Rakennus on tosin tylsästi virastotalon näköinen (nappasin tähän teatterista kesäisen kuvan Wikipediasta). Poissa ovat teatterirakennuksiin yleensä liittyvät ylevyys, kauneus tai/ja boheemius. Silti, teatteri on aina teatteri! Espoon kaupunginteatterin sisältä löytyvät kunnon iso teatterisali sekä näytelmän henkeen nimetty Kaljubaari.

Kävimme siis Vilman kanssa eilen syömässä Annankadun kiinalaisessa Bamboo Centerissä ja katsomassa ennakkonäytöksessä ranskalaisen absurdin komedian Kalju laulajatar, sillä sain sinne töistä ilmaisliput. Odotukseni olivat korkealla, koska Eugène Ionescon näytelmää mainostetaan muun muassa näin: "Absurdin teatterin tyylikäs klassikko - viisas vitsi sanojen mielivallasta. (...) Kaljua laulajatarta on esitetty Pariisin Théâtre de la Huchettessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1957 saakka. Sen ensi-ilta oli vuonna 1950 Théâtre des Noctambules´ssa." Siis näytelmä, joka on Pariisissa pyörinyt yhtä jaksoisesti lähes huimat 54 vuotta!!

Well... En ole vain koskaan ollut filosofisen absurdin teatterin suurimpia ystäviä. Esimerkiksi Bertolt Brecht saa mut melkein menettämään järkeni. Olen enemmän sellaisten realistisempien ja klassisempien näytelmäkirjailijoiden ystävä kuten Anton Tsehovin, Moliéren ja aikaisemmassa postauksessani mainitsemani Tennessee Williamsin.  

Kalju laulajatar oli vaikea ja jätti mut suorastaan vihamieliseksi. Se oli lähes parodia ranskalaisista taidenäytelmistä pahimmillaan. Esitys vaikutti olevan vain pelkkää sanoilla sekoilua vailla sisältöä. Oivalsin tosin sen (hienon asian), että näytelmässä naurettiin peribrittiläiselle sovinnaisuudelle ja konservatiivisille tai jäykän virallisille sosiaalisille tavoille.

Muutin suhdettani näytelmään positiivisemmaksi kun Vilma ja kaksi sattumalta samassa bussissa ja näytöksessä myös ollutta kaveriamme (toinen sopivasti teatteritieteen maisteri) avasivat näytelmän kielipelejä minulle enemmän. Sain tietää, että siinä esimerkiksi pilailtiin empirismin teorian kanssa. Olisin varmasti nauttinut näytelmästä aivan eri tasolla, jos olisin paremmin tiennyt, mihin absurdit kaskut viittaavat. Useinkin absurdit näytelmät ja muut fiktiotekstit avautuvat nautittaviksi kun tuntee hyvin viitekehyksen, josta vitsit kumpuavat.

Tosin nytkin ihailin esimerkiksi esityksen hassua lavastusta: koko lava oli veden peitossa ja tuoleina toimivat "jäälohkareet". Asunnon sisustuksena oli vain Big Benin näköisiä korkeita kelloja. Lisäksi puvustus oli kekseliästä, kuten että toinen pariskunta näytti edestä ja takaa täysin samalta eli heillä oli takaraivoillaan kasvojensa näköiset naamiot ja selkäpuolen vaatteet näyttivät myös etupuolen vaatteilta.