"Jos vaginasi pukeutuisi, mitä sillä olisi päällään?"

Anteeksi hyvät lukijani, että olette saaneet odottaa!! Innostukseni bloggaamiseen tyssäsi hetkeksi sekä olen ollut paljon menossa, joten kirjoittamiselle ei ole tuntunut jäävän aikaa. Lisäksi paluuni Facebookiin on verottanut aikaani muulta nettikirjoittamisilta...

Tiesittekö, että viime viikon ystävänpäivä oli myös V-Day ("Stop violence against women and girls")? Päivää on kansainvälisestä juhlistettu lukemalla yhdysvaltalaisen feministin ja näytelmäkirjailija Eve Enslerin 1990-luvun lopulla kirjoittamia Vaginamonologeja. Ensler keräsi sadoilta naisilta Yhdysvalloista, Euroopasta ja Afrikasta heidän kertomuksiaan seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan. Vaginamonologeja on käännetty 48 kielelle ja se on esitetty yli 140 maassa. Monologit kertovat seksistä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja itsetuntemuksesta, synnytyksestä, raiskauksista, ympärileikkauksista ja kasvamisesta tytöstä naiseksi. Ne ovat hauskoja, koskettavia, ällistyttäviä ja aitoja tarinoita.

Kimmokkeen hankkeelleen Ensler sai kun hän kuuli kiireisestä bisnesnaisesta, joka sanoi, ettei hänellä ole koskaan aikaa ottaa käsipeiliä käteensä ja katsoa vaginaansa. Lisäksi Ensler oli itse joutunut lapsena isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi, minkä takia hänellä ei aikuisena ollut kosketusta omaan seksuaalisuuteensa eikä hän halunnut edes ajatella sukupuolielimiään. Ensler tajusi, että moni nainen ei koskaan ole nähnyt omaa vaginaansa ja että jo sana vagina herättää häpeää ja sen sanomista ääneen kierretään kaikin tavoin. Vaginaan on myös kautta historian liittynyt paljon haitallisia tabuja ja mielikuvituksellisia uskomuksia.

"Minä sanon sen [vaginan], koska uskon että mitä me emme sano, sitä me emme näe, tunnusta tai muista. Mitä me emme sano, siitä tulee salaisuus, ja salaisuuksista syntyy usein häpeää, pelkoa ja myyttejä. Sanon sen, koska haluan jonakin päivänä sanoa sen luontevasti, vailla häpeää ja syyllisyyttä."
Eve Ensler, Vaginamonologeja

Kävin ystävänpäivänä ystäväni Katin kanssa kahvilla Rytmissä sekä Hämeentielle muuttaneessa KokoTeatterissa katsomassa Vaginamonologeja-esityksen. Kokoteatteri järjestää kyseisen esityksen aina ystävänpäivänä. Lavalla oli puoliympyrän muodossa joukko kuuluisia suomalaisia naisia, jotka jokainen vuorollaan lukivat yhden käsikirjoituksen monologin. Sekä lavalla että yleisössä olikin paljon tuttuja. Oli vaikuttavaa, kuinka niin riisuttu esitys voi olla niin vangitseva! Esitys oli ylistys tarinoiden voimalle sekä naiseudelle. Lavalle nousi lopuksi myös Pro-tukipisteen Jaana Kauppinen, joka puhui prostituoitujen oikeudesta työhönsä ja ihmisarvoon.

Lainasin viime viikolla kirjastosta Vaginamonologeja (2001), joka ohuena kirjana sisältää vain osan Enslerin keräämistä tarinoista. Monet kirjan tarinoista luettiin myös jo esityksessä. Kirjassa on muuten muutamia hienoja lesbotarinoita. Enslerillä itsellään on myös nykyisin naispuolinen elämänkumppani.

Kirjassa todetaan myös vaginafaktoja, kuten että klitoris on ainoa ihmisruumiin elin, jonka tarkoitus on tuottaa vain nautintoa. Lisäksi kerrotaan, että miljoonien tyttöjen ympärileikkaus Afrikassa vastaa sitä, että pojalta leikattaisiin pois suurin osa peniksestä tai se poistettaisiin jopa kokonaan. Yksikään kulttuuri ei suostuisi moiseen, mutta tyttölapsia sen sijaan saa silpoa!

Nainen, olet hysteerinen!

Välillä tuntuu, kuin eläisin jo kuin eläkeläinen (jos bilettämistäni ei oteta mukaan)... Vahvistin tätä tunnetta menemällä torstaina elokuviin päivänäytökseen. No, ensi viikolla alkaa uusi työni Seurella, joten eläkeläispäiväni ovat pian ohitse. Kävin siis katsomassa Niinan kanssa elokuvan Hysteria (Iso-Britannia 2011).

Nyt olisi tietysti ollut ajankohtaisinta käydä katsomassa Oscar-ehdokkaina olevia elokuvia, mutta oli tämäkin hyvä valinta. Hysteria on romanttinen komedia, joka perustuu tositapahtumiin. Se kertoo hieromasauvan keksijästä, nuoresta modernista lääkäristä viktoriaanisessa Lontoossa. Rakastan pukudraamoja ja Lontoota, joten elokuva oli visuaalisesti oikein nautittava. Lisäksi se on kevyen feministinen. Leffa on siis kantaaottava mutta romanttisen komedian tarjoamissa puitteissa. Välillä sitä kaipaa tuollaisia valoisia elokuvia, jotka kertovat ongelmista, mutta sisältävät myös rakkautta ja hupsuttelua. Hysteria kuvaa lisäksi aikakauden köyhien rankkoja oloja ja sitä kuinka parempiosaiset ylimielisesti tuomitsivat köyhät vain laiskoiksi, jotka eivät apua tarvitse.

Olen aikaisemminkin tutustunut viktoriaanisen ajan "hysteria-tautiin", jonka uskottiin vaivaavaan jopa puolta englantilaisista keski- ja yläluokan naisista. Naiset tuomittiin vaikeiksi ja sairaiksi, vaikka todellisuudessa heidän kiukuttelunsa ja ahdistuksensa syynä oli turhautuminen sekä elämään sovinnaisina kotirouvana ilman omaa uraa että aviomiehiin, jotka eivät osanneet rakastella kunnolla tai harrastivat vaimojensa kanssa seksiä liian harvoin. Lääkärit lääkitsivät hysteriaa (tämä on aivan totta ja tarinan uskomattomin kohta) runkkaamalla naisia! Siinä ei edes nähty mitään seksuaalista, koska eiväthän siveät naiset voi tuntea seksuaalista mielihyvää, vaan kyse on vain hermojen reaktioista ärsytykseen... Tämän sokeuden vuoksi hieromasauvoja voitiinkin niiden keksimisen jälkeen tarjota kunnollisille naisille kotihoidoksi. Lopputekstien aikana näytetään kuvia eri vuosikymmenien hieromasauvoista, jotka ovat monet nykynäkökulmasta hyvin hupaisia.

P.S. Rahapulani takia tämän viikkoinen Docpoint jäi multa tänä vuonna kokonaan väliin!!! Ei siis ole tulossa Docpoint-päivitystä. Tämä oli lähes 10 vuoteen ensimmäinen kerta kun en käynyt Docpointissa. Onneksi tosin YLE Teema näyttää useita festareiden elokuvia heti jo näin alkuvuodesta.

"Ollako subjekti vai objekti?"

Nyt kun kerrankin ehdin kirjoittaa, niin tässä tulee vielä päivän kolmas blogiteksti.

Kävin tämän viikon tiistaina ystäväni Jasminin kanssa Töölön torilla yhdessä suosikkikahvilassani Café Tin Tin Tangossa ja Q-teatterisssa katsomassa Saara Turusen näytelmän Broken Heart Story.

Teatterin kotisivuilla tiivistetään hyvin näytelmän juoni: "Broken Heart Story on tarina taiteesta ja rakkaudesta. Näytelmä syventyy kysymyksiin identiteetistä, valinnoista ja siitä miten elää tullakseen onnelliseksi. Esitys rakentaa omalaatuisen maailman eeppisen ja absurdin kerrontatavan ympärille. Haikean tarinan seassa kuplii huumori ja kevyt ote suuriin kysymyksiin."

Naisellinen kaunotarsielu ja miehekäs kirjailija

Näytelmä on feministinen, niin kuin kuulemma Saara Turusen tekstit ja ohjaukset aina ovat. Lisäksi se on hyvin tiivis: vain puolitoista tuntia ilman yhtään väliaikaa. 

Päähenkilö on viiksekäs naispuolinen kirjailija (Elina Knihtilä), joka haluaa kirjoittaa vakavan romaanin, mutta hän ei pysty enää kirjoittamaan, koska on kadottanut hupakkomaisen, romanttista rakkautta etsivän sielunsa (Laura Birn).  Näytelmä pohtii, pitääkö valita taiteen ja rakkauden väliltä, ja kuinka yhdistää työ ja rakkaus sekä naisellisuus ja vakavasti otettavuus. Tarinan moderni nainen epäonnistuu, valitsee hän sitten rakkauden tai työn.

Teemat olivat todella kiinnostavia, hahmot hassuja ja lavalla hyödynnettiin kekseliäästi livevideokuvaa. Miinusta siitä, että esitys oli makuuni liiankin absurdi ja jätti siksi välillä vähän tyhjän päälle. Kun kissaa esittää lavalla popcornia sylkevä tyttö, niin käsikirjoittajan ajatusta ei enää tavoita... Välillä meni siis vähän kikkailun puolelle. Kuitenkin ennen kaikkea raikas ja tyttövoimaa huokuva esitys. 

Mainio yksityiskohta on se, että sielu muistelee (ironisesti) sitä, kuinka ihaili lapsena romanttista komediaa Pretty Woman (1990). Kyseinen elokuvahan on täysin käsittämätön hitti, koska se on niin epäuskottava ja naisia halventava aikuisten satu: Julia Robertsin esittämä hyväsydäminen, hupsu ja kaunis prostituoitu (maailman käytetyin naishahmo miesten kirjoittamissa romaaneissa ja elokuvissa) pääsee naimisiin rikkaan liikemiehen (Richard Gere) kanssa, ja entisestä prostituoidusta tulee näin onnellinen kotivaimo...

Sinisukkien tarinoita

Olen kokenut valaistuksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olen ollut feministi - niin kuin on jokainen järkevä ihminen, joka kannattaa sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä sukupuoliin ja seksuaalisiin suuntauksiin liittyvien ennakkoluulojen kumoamista.

Kyseessä on suomalaisen sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojolan toimittama suomennusvalikoima ruotsalaisten naispuolisten sarjakuvapiirtäjien feministisiä sarjakuvia. Kokoelman nimi on Suffragettien City (Schildt, 2011). Ostin sarjakuva-albumin Helsingin Kirjamessuilta viime viikolla. Rojola on tehnyt ison palveluksen meille kaikille, joiden ruotsin kielen taito on vähän niin ja näin...

Kokoelman sarjakuvissa pohditaan romanttisen parisuhteen historiaa, erilaisia romanttisia ja eroottisia ihmissuhteita, naisten rooleja yhteiskunnassa, luonnon tuhoamista ja arjen seksismiä. Kirjassa on tosielämästä ja taiteesta monia huomioita, joita en ole ennen tullut ajatelleeksi. Lisäksi sain nyt varastoon monia napakoita vastauksia tilanteisiin, joissa joku heittää (yleensä tietämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan) jonkun naisia, feministejä tai homoseksuaaleja halventavan kommentin. Kokoelman sarjakuvapiirtäjät eivät ole turhan ryppyotsaisia, vaan käsittelevät aiheitaan huumorilla. Todella rohkea, inspiroiva, hauska ja fiksu teos!

Yhdessä sarjakuvassa esitellään yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdellin (Lepakkoelämää, Hautuukoti) jo 1990-luvulla esittämän ja yhä toimivan kolmen kohdan kriteerin hyvälle elokuvalle / animaatiolle. Elokuvassa / animaatiossa tulee olla:

1. vähintään kaksi naishahmoa
2. naishahmojen tulee puhua toisilleen
3. naishahmojen tulee puhua keskenään muustakin kuin miehistä

Sarjakuvakokoelman nimi tulee David Bowien kappaleesta "Suffragette City" vuodelta 1973.

Suosittelen myös netistä löytyvää uutta kirjaa: Microaggressions in Everyday Life: Race, Gender, and Sexual Orientation. En ole vielä itse lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen kuullut ja keskustellut kahvipöydän ääressä sen kiinnostavista teorioista. 

P.S. Katso suffragetti-sana Wikipediasta.