Oli oikein kiinnostavaa käydä eilen ensimmäistä kertaa arvostetussa Espoon kaupunginteatterissa. Rakennus on tosin tylsästi virastotalon näköinen (nappasin tähän teatterista kesäisen kuvan Wikipediasta). Poissa ovat teatterirakennuksiin yleensä liittyvät ylevyys, kauneus tai/ja boheemius. Silti, teatteri on aina teatteri! Espoon kaupunginteatterin sisältä löytyvät kunnon iso teatterisali sekä näytelmän henkeen nimetty Kaljubaari.
Kävimme siis Vilman kanssa eilen syömässä Annankadun kiinalaisessa Bamboo Centerissä ja katsomassa ennakkonäytöksessä ranskalaisen absurdin komedian Kalju laulajatar, sillä sain sinne töistä ilmaisliput. Odotukseni olivat korkealla, koska Eugène Ionescon näytelmää mainostetaan muun muassa näin: "Absurdin teatterin tyylikäs klassikko - viisas vitsi sanojen mielivallasta. (...) Kaljua laulajatarta on esitetty Pariisin Théâtre de la Huchettessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1957 saakka. Sen ensi-ilta oli vuonna 1950 Théâtre des Noctambules´ssa." Siis näytelmä, joka on Pariisissa pyörinyt yhtä jaksoisesti lähes huimat 54 vuotta!!
Well... En ole vain koskaan ollut filosofisen absurdin teatterin suurimpia ystäviä. Esimerkiksi Bertolt Brecht saa mut melkein menettämään järkeni. Olen enemmän sellaisten realistisempien ja klassisempien näytelmäkirjailijoiden ystävä kuten Anton Tsehovin, Moliéren ja aikaisemmassa postauksessani mainitsemani Tennessee Williamsin.
Kalju laulajatar oli vaikea ja jätti mut suorastaan vihamieliseksi. Se oli lähes parodia ranskalaisista taidenäytelmistä pahimmillaan. Esitys vaikutti olevan vain pelkkää sanoilla sekoilua vailla sisältöä. Oivalsin tosin sen (hienon asian), että näytelmässä naurettiin peribrittiläiselle sovinnaisuudelle ja konservatiivisille tai jäykän virallisille sosiaalisille tavoille.
Muutin suhdettani näytelmään positiivisemmaksi kun Vilma ja kaksi sattumalta samassa bussissa ja näytöksessä myös ollutta kaveriamme (toinen sopivasti teatteritieteen maisteri) avasivat näytelmän kielipelejä minulle enemmän. Sain tietää, että siinä esimerkiksi pilailtiin empirismin teorian kanssa. Olisin varmasti nauttinut näytelmästä aivan eri tasolla, jos olisin paremmin tiennyt, mihin absurdit kaskut viittaavat. Useinkin absurdit näytelmät ja muut fiktiotekstit avautuvat nautittaviksi kun tuntee hyvin viitekehyksen, josta vitsit kumpuavat.
Tosin nytkin ihailin esimerkiksi esityksen hassua lavastusta: koko lava oli veden peitossa ja tuoleina toimivat "jäälohkareet". Asunnon sisustuksena oli vain Big Benin näköisiä korkeita kelloja. Lisäksi puvustus oli kekseliästä, kuten että toinen pariskunta näytti edestä ja takaa täysin samalta eli heillä oli takaraivoillaan kasvojensa näköiset naamiot ja selkäpuolen vaatteet näyttivät myös etupuolen vaatteilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti