Näytelmä isästä ja tyttärestä joiden välissä on menestys

Näytelmän kuvat ovat täältä.

 Olen asunut kesästä 2004 asti Punavuoressa, ja eilen menin vihdoinkin ensimmäistä kertaa lähiteatteriini Takomoon Fredrikintorilla. Kävin ystäväni Jasminin kanssa Café Brooklynissä Viiskulmassa ja sitten menimme katsomaan Perheenjäsen-näytelmän.

Näytelmää oli suitsutettu Hesarin arviossa marraskuussa, mikä oli herättänyt mielenkiintoni. Takomoa johtavat kaksi naispuolista teatteriohjaajaa (olen jotenkin saanut päähäni, että he ovat naispari, mutta enää en ole niin varma mistä lähteeni on peräisin....). Toinen näistä naisista, teatteriohjaaja Milja Sarkola, on käsikirjoittanut Perheenjäsenen. Sarkolan isä on Helsingin kaupunginteatterin johtaja, näyttelijä Asko Sarkola. Myös hänen veljensä Sampo Sarkola on näyttelijä. On muuten jännittävää, kuinka teatteriammatti kulkee usein suvussa!

Näytelmä on omaelämäkerrallinen, mutta kertojan  mahdollinen lesbous on häivytetty siitä lähes tulkoon täysin. Perheenjäsen kertoo ennen kaikkea perhesuhteista, kuten nimikin jo viittaa. Käsittelyssä on isän ja tyttären välinen vaikea ja etäinen suhde. Isä on kuuluisa näyttelijä, jonka elämään ei mahdu oikeastaan mitään muuta kuin työ: ei perhettä, ei parisuhdetta, ei ystäviä (vain työkaverit), ei harrastuksia - eikä ainakaan hauskanpitoa. Isä on teatterin ulkopuolella kuivan virkamiesmäinen, eikä sellainen spontaani, värikäs ja halaileva tyyppi, jollaiseksi näyttelijän voisi kuvitella. Tytär ei voi sietää isänsä elämänasennetta, jossa vain menestyksellä ja työllä on väliä. Silti myös tyttärestä tulee menestystä janoava näyttelijä, jonka on vaikea kestää oman lapsensa huomiontarvetta.

Näytelmä käsittelee perhettä, jonka jäsenet ovat toisilleen oikeastaan vieraita, kuuluisuutta (miltä tuntuu lukea perheenjäsentensä kuulumisista vain lehdistä), menestymisen pakkoa ja toisten ihmisten aitoa kohtaamista.

On ihmeellistä, kuinka jokin näin intiimi voi olla samalla näin yhteiskunnallista ja yleisesti kiinnostavaa! Näytelmässä myös pohditaan itse teatterin olemusta ja ennen kaikkea muodikasta itsestään tietoista teatteria. Vakavia asioita käsitellään keventävällä huumorilla. Pääpaino näytelmässä on puheella. Lavastus on hyvin minimaalinen. Neljä näyttelijää - Antti Holma, Lotta Lehtikari, Seppo Merviä ja Hanna Raiskinmäki - esittävät suvereenisti monia eri hahmoja.

Itse olin hyvin vaikuttunut; Jasmin tosin ei yhtä paljon. Henkilöhahmot puhuvat niin suoraan intiimeistä kokemuksista ja suurimmista filosofisista kysymyksiä (mikä elämässä on tärkeintä?), ovat kovin ristiriitaisia ja samalla ymmärrettäviä. Hieno, koskettava ja hurja näytelmä!