Suositut tekstit

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Ihanan Audrey Hepburnin ainoa lesboelokuva

Tänään Yle Teemalta tulee Kino Klassikossa klo: 18.00 draamaelokuva Huhu (The Children's Hour, USA 1961). Tositarinaan (?) pohjautuvassa elokuvassa Audrey Hepburn ja Shirley MacLaine esittävät hyviä ystävyksiä ja kämppiksiä, jotka pitävät kotonaan nuorten tyttöjen pientä sisäoppilaitosta. Yhden nuorista oppilaista väärinymmärryksen takia levittämä huhu opettajittarien välisestä rakkaussuhteesta aiheuttaa naisille kärsimystä mutta osuu samalla osittain totuuteen...


Näin itse elokuvan Teemalta jo viime keväänä. Audreyn roolihahmo on pettymyksekseni hetero tai enintään hieman biseksuaali. Shirleyn roolihahmo on taas perinteinen kärsivä ja yksinäinen kaapissa elävä lesbo, jonka kohtalo on elää onnettomana ja yksin.

Toisaalta elokuva täytyy nähdä aikakautensa kehyksissä, sillä perustuuhan se jo vuonna 1934 ensi-illassa olleeseen näytelmään, ja tuohon aikaan homoseksuaalisuuden näyttäminen oli uutta ja uhkarohkeaa. Varhaisissa lesboelokuvissa tapahtumat sijoittuvat usein tyttöjen sisäoppilaitoksiin (esim. saksalainen 1930-luvun elokuva Tytöt univormuissa), koska niissä "miesvapaissa" yhteisöissä oli todellisuudessakin jonkin verran oppilaiden välisiä ja opettajattarien välisiä rakkaussuhteita, mikä oli julkinen salaisuus. Aiheesta kertoo muun muassa Kaari Utrio tietokirjassaan Eevan tyttäret.

Huhu käsittelee hyvin ennakkoluuloja ja syrjintää - jotka eivät ole nykypäivänäkään täysin kadonneet. Audreyn roolihahmossa on hienoa siviilirohkeutta ja avarakatseisuutta. Tällaiset pioneerielokuvat ovat raivanneet tietä nykyisille Vinokinoille ja L-koodeille.


Shirley ja Audrey opettajattarina 

torstai 27. tammikuuta 2011

"Sparks are flying in my head"

Ostin sitten eilen lipun Eliza Doolittlen keikalle! Jee jee. Vain seura uupuu vielä...

* * * * *

Arvatkaa, mikä soi nyt kotona taustallani? t.A.T.u:n KOLMAS albumi!!! Hain sen eilen postista. Edellinen t.A.T.u.:n levy julkaistiin jo vuonna 2005, joten olen odottanut uutta musiikkia lähes kuusi vuotta... Erityisesti kun tajusin vasta nyt tilata levyn netin kautta.

Tämä kolmas levy julkaistiin jo vuonna 2008, mutta se ei koskaan tullut myyntiin Suomessa eikä ole edes kuunneltavissa Spotifyssä. Yritin tilata levyn Amazonista, mutta sieltä se oli loppu. Lopulta auttoi vain googlettaminen ja levyn tilaaminen Venäjältä t.A.T.u.:n virallisen fanisivuston taty.ru kautta. Venäjältä tilaaminen vähän epäilytti, mutta kyseessä oli kuitenkin virallinen sivusto. Lisäksi levy ja postikulut maksoivat yhteensä vain 16 euroa. Iloinen yllätys oli, että levyn kannessa on Lenan ja Julijan nimikirjoitukset.

ihana levyni!

Fanisivuston kautta selvisi sekin, että punapäinen, 26-vuotias Lena Katina tekee tällä hetkellä soolouraa Amerikassa ja on julkaissut oman albuminkin Los Angelesissa. Sivuston ulkonäön perusteella hänen uusi tyylinsä on "taiteellisempi" ja luultavasti indie-poppia. Ymmärsin myös, että Lena on valmistunut yliopistosta maisteriksi psykologiasta. Vuotta nuorempi Julija Volkova taitaa sitten keskittyä nyt hoitamaan kahta pientä lastaan.

Vaikka tyttöjen lesbo- ja rakastavaisimago paljastuikin jo vuonna 2003 managerin keksimäksi markkinointikikaksi (nykyisin molemmilla on avomiehet), niin koen, että he tekivät paljon hyvää homoseksuaalien puolesta nostamalla lesbouden puheenaiheeksi ja "cooliksi" jutuksi, jota ei tarvitse peitellä. Lisäksi Julija on julkisuudessa kertonut olevansa biseksuaali. Heillä oli ja on paljon tykkääjiä niin homoseksuaalien kuin heteroiden keskuudessa. Harva laulaja, joka on oikeasti lesbo, oli vielä 2000-luvun alussa uskaltanut tulla julkisuudessa kaapista ulos, mutta t.A.T.u.:n valtava menestys tasoitti tietä homoseksuaaleille laulajille. Lisäksi Lena ja Julija lauloivat ensimmäisiä kappaleita tyttörakkaudesta ja uskalsivat rikkoa homokielteisyydestä tunnetussa Venäjällä tabuja, kuten aiheuttivat pahennusta suutelemalla ensimmäisellä musiikkivideollaan teinityttöinä. Miinusta siitä, että tytöt ratsastivat myös tuhmilla puheilla, skandaaleilla ja pornahtavalla, vähäpukeisella imagolla, joka kosiskeli tirkistelyn haluisia heteromiehiä. Toisaalta, viihdettähän heidän pop-musiikkinsa on...

Duon alkuaikojen tunteikkaat pop-hitit saavat yhä kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin: "All the Things She Said", "Not Gonna Get Us", "30 Minutes", "How Soon Is Now?" ja "All About Us". Ne ovat mahtavia pop-kappaleita, joista on tehty näyttävät ja persoonalliset musiikkivideot. 

brunetti Julija ja punahiuksinen Lena 

Itse kolmanteen levyyn sitten. Sen venäjän kielinen nimi on Vesyolye Ulybki. Vuonna 2009 julkaistua englannin kielistä versiota on hämmentävästi myynnissä sekä nimellä Waste Management että Happy Smiles, ja molemmissa on myös erilainen kansi, vaikka sisällä on samat kappaleet. Tietääkö kukaan selitystä tälle?

Levyn englannin kieliset singlet ovat "White Robe" (video herätti huomiota kun Julija on siinä alasti raskaana ja kuolemantuomittuna vankilassa), "Sparks" (kabaree-aiheinen glamourvideo) ja "Snowfalls" (videolla hurjaa moottoripyörillä ajoa ja kaksoisitsemurha Thelma & Louise -henkeen), joiden räväkät videot löytyvät Youtubesta.

Luulin tilanneeni englannin kielisen version, mutta sainkin venäjän kielisen levyn... Tai sitten kyseessä on jokin sekasikiö, koska levyllä on kuitenkin kolme englannin kielistä kappaletta.

Kappaleiden tunnelma on tummasävyinen kuten edellisilläkin levyillä ja laulut kertovat jälleen kerran t.A.T.u.:n perusaiheista eli kaipauksesta, tavoittamattomasta rakastetusta, intohimosta, pariskunnan erosta ja yhteiskunnan tuomitsemasta rakkaudesta. Tosin kappale "You and I", joka on myös kuulemma saman nimisen amerikkalaisen elokuvan tunnusmusiikki, on rakkauslaulu. Ainakin englannin kielisissä kappaleissa sanat ovat jälleen simppelit ja perinteiset, mutta t.A.T.u.:n vahvuus onkin aina ollut tyttöjen voimakkaassa tulkinnassa, kerrasta mieleen jäävissä iskevissä kertosäkeissä ja teatraalisissa, melodisissa pop-sävellyksissä. Voimakas tunnelmainen ja vangitseva levy! 


yllä Happy Smiles -versio ja alla Waste Management -versio



t.A.T.u.: Snowfalls (video jatkuu suoraan siitä mihin Sparks-video loppuu)

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Doo doo doo!

Juuri kun viime merkinnässäni  kerroin uudesta musiikkituttavuudestani Eliza Doolittelestä, niin kuulinkin, että tänään tulevat myyntiin liput Eliza Doolittlen keikalle Tavastialle naistenpäivänä 8. maaliskuuta! Lähteekö kukaan keikkaseuraksi? :-) Liput maksavat 28 euroa, ovelta 29 euroa.

Eliza Doolittle on vasta 22-vuotias englantilainen laulaja-lauluntekijä. 

* * * * *

Lisäksi kun kirjoitin viime merkinnässäni elokuvasta Aamiainen Tiffanylla, niin huomasin, että Gummeruksen kevään uutuuskirjoihin kuuluu Sam Wessonin teos Auringonnousu Manhattanilla,  joka kertoo Aamiainen Tiffanylla -elokuvan kulisseista. Herkullinen aihe!

"Auringonnousu Manhattanilla on tarina kaipuusta, unelmista ja elokuvista. Näyttelijä Audrey Hepburn haluaa perheen ja ajattelee näyttelemisen olevan vain väliaikaista. Kirjailija Truman Capote kaipaa äitiään ja hakee tämän korviketta New Yorkin kaduilta ja baareista. Kolhuja urallaan kokenut käsikirjoittaja George Axelrod puolestaan haluaa saada Hollywoodin sensuurikoneiston hyväksymään seksiä valkokankaalle. Nyt lukija pääsee kurkistamaan elokuvamaailman kulissien taakse, kun Sam Wasson kertoo herkullisen ja ajatuksia herättävän tarinan siitä, miten puritaanisuus, intohimo ja eleganssi yhtyivät toisiinsa elokuvassa Aamiainen Tiffanylla. Elokuvan myötä Hollywood ja koko maailma alkoivat nähdä naiset toisin silmin."


Audrey Hepburn elokuvassa Aamiainen Tiffanylla 

Kevään uutuuskirjoista silmiini osui myös Nemon kustantama Kasey Edwardsin omaelämäkerrallinen Kolkyt ja risana. Kirja kertoo väärien unelmien tavoittelusta.

"Kasey Edwards on saavuttanut kaiken haluamansa. Kolmekymppisellä uraohjuksella on unelmatyöpaikka, unelmapoikaystävä ja unelma-asunto. Silti hän ei halua nousta aamuisin sängystä. Hän vihaa työtään, työkavereitaan ja konttoriaan ja löytää lohtua vain lemmikkikaupan ikkunassa telmivien koiranpentujen katselemisesta."

* * * * *

Olen tässä katsellut siskoltani joululahjaksi saamaani dvd:tä lapsuuteni suosikin mestarietsivä Nikke Knattertonin seikkailuista. Nikke seikkaili alunperin jo vuosina 1950-1959 sarjakuvana lehdessä, luojanaan saksalainen Manfred Schmidt. Piirrossarja valmistui vuonna 1977 ja saapui Suomeen vuonna 1989. Sarjan ominaispiirteisiin kuuluu, että hahmot eivät puhu vaan kertojaääni selittää kaiken ja Niken liioitellut taidot kattavat kaikki mahdolliset elämänalueet, esimerkiksi hän puhuu kaikkia maailman kieliä ja osaa yhtä aikaa lukea kahta lehteä ja kuunnella kahta eri ohjelmaa.

En muistanutkaan, että sarjan naishahmot ovat niin seksuaalisia ja Nikke sellainen velikulta! Tämä pornahtava puoli meni lapsena jotenkin ohitse (tai sitten se on jäänyt muhimaan alitajuntaani tietyin seurauksin...). Toisaalta kuten dvd:n takakansiteksti sanoo: "Alati piippu suussa viihtyvä ja ruutukuosiin verhoutuva Knatterton on viihdyttävä ja etenkin putipuhtoisia amerikkalaisia salapoliiseja ja supersankareita mehukkaasti parodioiva hahmo."

Nikke ja hänen arkkivihollisensa, alamaailman suosiman Alibi-kapakan emäntä Virginia Peng

* * * * * 

Aloitin sitten eilen Docpointin avajaispäivänä, katsomalla Maximissa Metropolian oppilastyösarjan. Koosteesta parhaimipina nousivat Rudyboy, joka kertoi parvekkeelta pudonneen lemmikkikissan leikkauksen maksamiseksi tehdystä menestyneestä hyväntekeväisyyskampanjasta, thaimaalaisista marjanpoimijoista ja heihin vihamielisesti suhtautuvista paikallisista pohjois-suomalaisista kertova dokumentti Kuinka niitä marjoja poimitaan ja sukupuolensa korjanneen Marja-Siskon muotokuva.

* * * * *

Voisin vielä mainita, että testasin ystäväni Laura A:n kanssa Kalevankadulla aivan keskustassa sijaitsevan konditorio Briossin. Paikka on ollut olemassa varmaan ainakin kymmenen vuotta, mutta en ole vain aikaisemmin eksynyt sinne. Suosittelen kahvilaa, sillä siellä on nostalginen pariisilainen sisustus sekä myytävänä herkullisia leipomotuotteita. 

* * * * *

Lauantai-iltana oli tosiaan kahdet upeat kotibileet ja jatkot, eh, Stadin Tähdessä. Tässä muutama kuva  cocktail-synttäreiltä:


runsasta juomatarjoilua tykötarpeineen


Minä poseeraan H:n ja O:n kauniissa keittiössä 


Erään vieraan minulle tekemä pippurinen kermalikööridrinkki 


Hannan minulle tekemä makea hedelmäinen drinkki

lauantai 22. tammikuuta 2011

Hyviä pieniä asioita

Hyviä asioita eilen ja tänään: Marianne-kaakao Fazerin kahvilassa, Maximin elokuvateatterin parvi ja Sofia Coppolan Somewhere-elokuva siellä, illallinen italialaisessa La Famiglia -ravintolassa, netistä tilaamani Breakfast at Tiffany's -soundtrackin saapuminen postista, amerikkalaisten pannukakkujen paistaminen tänään lounaaksi ja Eliza Doolittlen musiikki Spotifyssä.

Juhlistimme eilen Vilman kanssa seitsemää kuukauttamme yhdessä. Aikamoista. :-)

Tänä iltana on kahden ystäväni eri synttärikotibileet. Hanna T:n juhlissa on teemana cocktail-kutsut. Pitäisiköhän etsiä inspiraatiota Audrey Hepburnin kuuluisasta pikkumustasta?


 Audreyn esittämä Holly Golightly näyttää tässä mallia tyylikkyydestä ja leikkimielisyydestä. Huomisiltana muuten tulee YLE Teemalta klo: 18.00 Aamiainen Tiffanyllä!


Soundtrackin kaunis Moon River -kappale saa mut aina tunteelliseksi...




Olen pitänyt kaikista Sofia Coppolan elokuvista, eikä uutuuskaan tuottanut pettymystä. Coppolan elokuva kuvaa jälleen kerran näennäistä tapahtumattomuutta, ulkopuolisuutta ja vieraantuneisuutta. Elokuvan innoituksena sanotaan olevan Sofian ja hänen isänsä, menestyneen elokuvaohjaaja Francis Coppolan suhde. En voi suositella elokuvaa niille, joille (menevä) juoni on tärkeää. Somewhere sisältää kuitenkin paljon hauskoja sisäpiirin huomioita filmitähden elämästä ja elokuvamaailmasta. Tarina kertoo siitä, ettei elämässä voi loputtomiin olla sitoutumatta mihinkään ja olla ottamatta vastuuta mistään, tai jää ulkopuolelle kaikesta tärkeästä. Ylellistä elämää viettävä komea filmitähti Dorff ei ole paljon ollut osallisena 11-vuotiaan tyttärensä Cleon elämässä. Tytön äidin lähdettyä matkoille Dorf viettää Cleonin kanssa enemmän aikaa ja huomaa, että on missannut paljon kun ei ole pitänyt yhteyttä tyttäreensä eikä muutenkaan päästänyt ketään lähelleen.


Elle Fanningin esittämä Cleo on harvinaisen viehättävä tyttöhahmo: mutkaton, hyvin käyttäytyvä, iloinen, fiksu, viaton, lahjakas taitoluistelijana ja tavallisesti (ei seksikkäästi) pukeutuva. Enkä ihmettele, jos Ellestä tulee vielä yhtä kuuluisa näyttelijä kuin iso-siskonsa Dakota Fanningin, Twilight-elokuvien tähti...


Vilman paistamia amerikkalaisia pannukakkuja. Muumien viisaus: "Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen."


Eliza Doolittlellä on myös värikkäitä ja hauskoja musiikkivideoita (ja hyvät sanoitukset). Hän on ottanut taiteilijanimensä Audrey Hepburnin toiselta kuuluisalta roolihahmolta, kukkaistytöltä musikaalista My Fair Lady.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Syntyjä syviä

Olen vähän pohdiskellut blogini tyyliä. Mietin, että vähentäisin siitä päiväkirjamaisen tarkkaa raportointia ja keskittyisin enemmän kertomaan satunnaisista kulttuurikokemuksistani ja niin isoista kuin pienistä elämyksistäni, ovat ne sitten uusia ruokia, drinkkejä, ravintoloita, elokuvia tai musiikkivideoita. Onhan tämä julkinen blogi... Voi olla, ettei lukijoita kiinnosta jokainen kaverilounaani ja uintikertani. Karsin siis kirjoitusaiheita ja keskityn tästä lähin vähän spesiaaleimpiin tekemisiini ja havaintoihini.

Alla yksi ihana valokuva viime vuonna näkemästäni Susanna Majurin Vedentutkijan tytär -näyttelystä.


Susanna Majuri: Kultakolikot, 2009, valokuva

torstai 20. tammikuuta 2011

Ankaraa herkuttelua

Tämän viikon hyvinsyönti on jatkunut. Kävin tiistaina uudestaan vegaaniravintola Bistro Artesanessa, nyt lounasseuranani vanha kaverini Vilja, sillä työpaikkamme ovat lähekkäin. Kuulin samalla Viljan hää- ja vauvauutiset!!! Ihanaa.

Vilja salaatin ja hedelmien kimpussa. 

Illalla menin tyttöystäväni V:n kanssa syömään Siltaseen, jossa oli yllätykseksemme kaikki ruuat puoleen hintaan, koska ravintola testasi uutta menuaan. Sain hampurilaisen ja isot ranskalaiset sitten vain viidellä eurolla. Jatkoimme Kuvataideakatemiaan, jossa oli Paulan luokan taidenäyttelyn avajaiset. Näyttelyn nimi on Tila ja aika. Jokainen oli saanut sinne yhden teoksensa. Tästä klikkaamalla voit nähdä Paulan videon.


Paulan videoteos nimeltä Huulipuna. Paula on vasemman puoleinen tyttö vaaleansinisessä yöpuvussa.


taiteilija ja hänen teoksensa

Eilen illalla kävin Kitschissä moikkaamassa Hanna S:ää, joka perusti liikkeen kuusi vuotta sitten Kalevankadulle. Kuulin, että tämä ihana ja hassu lahja- ja sisustustavarapuoti lopettaa helmikuussa!! Uutinen oli shokki, mutta Kitschin erittäin hyvin pyörinyt nettimyynti jatkuu.

Kävin myös uimassa Yrjönkadulla, niin kuin joka viikko uintiporukkani kanssa. Uiminen on yhtä aikaa rentouttavaa leppoistamista, urheilua ja sosiaalista kanssakäymistä kavereiden kanssa. Lisäksi pääsee saunaan. Yrtsistä on myös tullut kohtaamispaikka, jossa lähes joka kerta törmää sattumalta muihin kavereihin ja tuttuihin ja naamatuttuihin.

Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin, rakennettu 1920-luvulla, ja sen sisätilat ovat "ylevän" kauniit. Lisäksi siellä voi uida alasti, mikä ei alun perin pari vuotta sitten ollut mielestäni yhtään plussaa, mutta olen huomannut alastonuinnin olevan eheyttävää ja voimaannuttavaa. Alastomuuden ei tarvitse olla iso juttu. Enää se ei uidessa tunnu miltään.


Lehtikuva Yrjönkadun uimahallista, näköjään miesten vuorolta. 

Jatkoimme Anna-Kaisan ja toisen Hannan kanssa syömään lähelle "kantapaikkaani" Kitch-luomuravintolaan (yhden kirjaimen ero aikaisemmin mainittuun lahjapuotiin, ole tarkkana...). Kitchin sisustuksessa on somaa retroilua. Söin jättikatkarapuja wasabi-dipillä (odotin tulista kokemusta, mutta oli aika mieto) ja espanjalaisen perussuosikkini patatas bravasin - yksinkertaista mutta hyvää. Eilen kävin työkavereideni kanssa ensimmäistä kertaa pitsalla Mäkikuplassa, oikein sörkkäläiseen henkeen.

* * * * *

Tänään en olisi yhtään jaksanut lähteä ruokakauppaan, niin tylsääääääääää, mutta sitten mieleeni tuli Stockan Herkku - ja innostuin. Käytännöllisesti ajateltuna minulla ei olisi varaa ostella näin usein ruokiani Herkusta, mutta kun olen tällainen herkkusuu... Voisin laittaa kaikki rahani ruokaan! Nyt uudistettuna Herkku on entistä runsaampi ja sieltä löytää kaikenlaista, mitä lähikaupoissa ei ole. Tosin lähiruokakauppani on kuuluisa K-Market Albertin Herkku. Juu, Herkkuja riittää... Albertin Herkku on pieni ruokakauppa, jossa on paljon "luksus" ruokatuotteita ja esimerkiksi oma hyllynsä sushin tekemistä varten. Valokuvassa alla oleva wieniläinen vanhanajan punainen Julius Meinl -kahvipaketti on ostettu tällä viikolla Albertin Herkusta.


Stockan Herkun uusi hitti on ollut lähiruokana mainostetut kotijogurttit, joten pitihän niitä testata. Ostin Paavolan Kotijuustotilan hunajaomenan ja Ahon Jogurtin puolukan. Molemmat 500 gramman purkit olivat vielä edullisia: 2,15 euroa kappale.

Sitten toiset Stockan Herkun paheeni: artisokka-tuorepasta, kurpitsa-perunagnocchit ja uuniin laitettavat La Créme Brulee au Chocolat -jälkkärit.

 * * * * *

Enpäs olekaan tainnut kirjoittaa täällä paljon mitään töistäni. Aloitin työt kustantamolla viime vuoden lokakuun alussa. Laskeskelin nyt, että olen tänä aikana ehtinyt toimittaa valmiiksi jo yhdeksän kirjaa - ja kymmenennen sain tänään oikoluettua loppuun! Kiivas tahti. Lisäksi on muita hommia kuten joulun useampien kirjämyyjäisten kokoaminen, hinnoittelu ja purku, kirjatilausten postitus asiakkaille, muut pienemmät oikolukutyöt, käsikirjoitusten lukeminen ja niin edelleen. Työntahti on kaikesta huolimatta mielestäni yleensä mukavan rento. Lisäiloa tuovat kirjajulkkarit ja kirjailijatapaamiset silloin tällöin. Välistä tuntuu, etten saa töissä tarpeeksi aikaan ja vain haahuilen ja juttelen, mutta selvästi valmistakin syntyy. Tänään sain vihdoinkin purettua loputkin joulumyyjäisten kirjat laatikoista (hyvin koleassa) kirjakellarissa, huh.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Silli ja salaatti

Hyvää huomenta! 

Löysin eilen pitkästä aikaa netistä söpön (ja nautittavan pitkän) englannin kielisen Yu+Me Dream -sarjakuvatarinan, joka kertoo kahdesta toisiinsa ihastuvasta koulutytöstä. Tarina sisältää kaikkea jännittävää: haparointia, ensirakkauden huumaa, nunnien pitämän ankaran koulun, koulukiusaamista...

Yu+Me Dream 

Onnistuin eilen sattumalta löytämään netistä myös uuden sarjakuvatuttavuuden nimeltä Girlfriend Comics. Tarinat käsittelevät lesboja ja seksiä... Piirtäjä on nätti texasilainen 23-vuotias kokki Michelle Gruben, joka on naimisissa pitkäaikaisen tyttöystävänsä Sarahin kanssa. Michelle pitää myös blogia heidän elämästään.

Kilteimmästä päästä sarjakuvatarina Girlfriend Comicista...

Luin muuten eilen oikolukemastani elokuvakirjasta, että Helen Keller oli lesbo! Kuinka en ole koskaan ennen kuullut tästä!!! Kirjassa tosin sanottiiinkin, että Helenin lesboudesta on vaiettu elokuvissa. Siis kyseessä on vuonna 1880 syntynyt kuurosokea yhdysvaltalainen tyttö, josta on tehty lukuisia elämäkertaelokuvia. Meillä oli lapsena kotona Helen Kellerin lapsuudesta kertova piirrettykasetti. Heleniä pidettiin lapsena kehitysvammaisena, mutta hänen opettajansa Anne Sullivan opetti hänet kahdeksanvuotiaana puhumaan ja käyttäytymään ihmisiksi. Lopulta Helen valmistui yliopistosta, kirjoitti kirjoja ja oli kuuluisa älykkö, jonka elämänviisauksia yhä siteerataan. 


Helen Keller ja hänen opettajansa Anne Sullivan


* * * * *

Pekka Pekkala tiivistää eilisessä Hesarin kolumnissaan aika hyvin syyt, joiden takia itse lähdin pois Facebookista. Yleensä satunnaiset tuttuni päivittivät statuksiaan siellä kaikista aktiivisemmin joka päivä, mutta vain muutamat hyvät ystäväni.

* * * * *

Kävin eilen illalla frendini Linnun kanssa ensimmäistä kertaa Forumissa Apollo Street Barissa. Nautimme molemmat toastit ja cafe latet, ja minä myös tiramisun... Kuulin Linnulta, että Jenny Woossa on nykyisin uusi naistenklubi Tjejklubben, ja ensi viikon bileiden teemana on draama (ymmärrettynä kaikissa merkityksissään...) ja tv-sarja Kauniit ja Rohkeat!

Kävin eilen myös ensimmäistä kertaa Sörnäisissä uudessa thaimaalaisessa Tuk tuk -ravintolassa, lounaalla työkavereiden kanssa. Paikka oli pieni ja tyylikäs ja seisova pöytä oli hyvä.

 Linnu istuu Apollo Street Baarissa

maanantai 17. tammikuuta 2011

P niin kuin Pasila, D niin kuin Duras

Tänään SE vihdoinkin taas jatkuu!!! Siis tietenkin hervoton tv-sarja, animaatio Pasila klo: 20.30! :-D Illasta on tulossa jännä, hyvin jännä...

Pasilan tyypit 

* * * * *
Luin eilen loppuun lokakuussa Helsingin kirjamessuilta ostamani ranskalaisen Marguerite Durasin (1914-1996) suomennetun kirjan Kirjoitan. 78-vuotias menestyskirjailija saneli omaa kirjoittamistaan pohtivan tekstin rakastajalleen. (Duras on sanonut, että hänen elämässään on aina ollut rakastajia.) Kirjoitan sisältää ajatuksia herättäviä ja kauniita mietteitä kirjoittamisesta ja elämän tarkasta havainnoimisesta. Kirjan loppupuolella on Durasin traaginen novelli (tai pikemminkin pitkä hautakirjoitus) nimeltä "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema".

 
Marguerite Duras vuonna 1955

"Kirjoittamisen yksinäisyys on yksinäisyyttä jota ilman ei synny kirjoitusta."

"Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen. Siksi se on myös yhtä kuin kirjailija."

"Moitin kirjoja yleensä siitä, etteivät ne ole vapaita. Kirjoituksen läpi näkyy että ne tekemällä tehdään ja suunnitellaan sääntöjen, muotin mukaan. Kirjailija toimii usein itsensä tarkastajana, ryhtyy itsensä poliisiksi."

* * * * *

Piristin pimeää ja lumista talvea ostamalla / varaamalla liput Puoli-Q:hun näytelmään Elenan huone ja Kansallioopperaan Manon-balettiin. Jee jee.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Uuden vegaaniravintolan testaus - ja kissamaista menoa

Jos kaipaat hyvää (kasvis)ruokaa, niin suuntaa Sörnäisiin! Jatkoin sattumalta syntynyttä "syö lounas ulkona" -viikkoani ja kävin eilen ystäväni Niinan kanssa leppoisalla lauantailounaalla Sörnäisissä uudessa Bistro Artesanassa (Kulmavuorenkatu 2, ihan Hämeentien kupeessa), jossa kaikki ruoka on vegaanista.

Lounasaikaan tarjolla on edullinen seisova pöytä, johon kuuluu myös salaattipöytä (ei mikään surullinen raastepöytä) ja keitto (eilen oli tomaattikeittoa). Jälkiruoaksi tarjottu vegaaninen suklaakakku maksoi vain 1,50 euroa. Ravintolan sisustus on värikäs ja leikkisän rento. Nimensä mukaisesti paikka muistuttaa boheemia ja pientä pariisilaista bistroa. Bistro Artesana sijaitsee kellaritasossa, joten ikkunat ovat korkealla ja valo lankeaa kauniisti sisälle.

 Seinämaalaus Bistro Artesanassa

 Niina syö lounastaan.
Seisovasta pöydästä keräämäni herkullinen ruoka-annos. 

* * * * *
Eilen illalla luokseni tulivat yökylään siskoni kaksi kissaa ja muruni, eli kämppä oli täynnä kissoja...
Sain illallakin nauttia hyvästä ruuasta kun rulluttelimme yhdessä avocado- ja kurkkumakeja eli pieniä sushirullia. Syömäpuikoissamme oli tietenkin kuvina... kissoja. 

Näin käy AINA kun yritän lukea Hesaria ja samassa asunnossa on kissa... Siskoni kisu Lumi löysi eilen itselleen mukavan lepopaikan.

 Minullako muka paljon syömäpuikkoja? Olen saanut kaikki puikkoni tuliaislahjoina Aasiasta ystäviltäni ja siskoltani.

* * * * *
Tämän päivän Hesarissa on muuten kiintoisa ja ajankohtainen juttu helsinkiläisistä muotibloggaajista. Painetussa sanomalehdessä otsikkona on "Bloggarin ihana elämä".

Kannattaa lukea Hesarista myös kirjailija Roman Schatzikin oivaltava teksti "Leikki on paras tapa oppia".

perjantai 14. tammikuuta 2011

Fiksua romantiikkaa

(Tänään tuleekin kaksi postausta)

Kävin eilen muruni kanssa katsomassa Tennispalatsissa elokuvan Love and Other Drugs. Leffa jatkaa 2000-luvulla alkanutta fiksujen romanttisten draamakomedioiden sarjaa, jossa henkilöhahmot ovat elämänmakuisia ja dialogi nokkelaa.

Elokuva käsittelee vähän samoja teemoja kuin viime vuoden erinomaiset elokuvat rakkaudesta: 500 Days of Summer ja Espoon Cinéssä näytettyä Same Same but Different. Yhdistäviä teemoja ovat sitoutumiskammo, kahden hyvin erilaisen ihmisen ihastuminen toisiinsa, tunteiden näyttämisen vaikeus ja toisen vakava sairastuminen nuorena (Same Same but Different ja Love and Other Drugs).

Love and Other Drugsissa pääosissa on kaksi täydellisen kaunista nuorta näyttelijää: Jake Gyllenhaal ja Anna Hathaway (samanlainen iso hymy ja laineilevat hiukset kuin Julia Robertsilla!). Elokuvan nimi sai ainakin minut luulemaan, että tarina käsittelisi huumeita, mutta elokuvan yhtenä teemana onkin lääketeollisuuden nousu 1990-luvulla, niin masennuslääkkeiden kuin Viagran. Näkökulma lääkkeisiin on sekä raadollinen että toisaalta optimistinen.

Oikoluen tällä hetkellä töissä kirjaa siitä, miten vammaisia kuvataan elokuvissa, ja kiinnitin Love and Other Drugs -elokuvassa huomiota siihen, että siinä on harvinainen positiivinen "vammautunut" henkilöhahmo. Anna Hathawayn esittämä Maggie on vakavasti sairas henkilö, joka elää silti kokonaista ja ihan onnellista elämää. Hän myös toteuttaa itseään taiteensa kautta. Maggie on moniulotteinen persoona hyvine ja huonoine puolineen - ei ylihyveellinen rampautunut Pollyanna tai katkeroitunut kostaja. Häntä ei nähdä vain sairautensa kautta, vaikka sairaus silti vaikuttaa hänen elämäänsä lähtemättömästi. Maggieta ei kuvata säälivästi, vieraannuttaen, passivoiden tai kauhistellen eikä hän ole yli-inhimillinen "sankarirampa" tai sairautensa takia täysin epäseksuaalinen, epäviehättävä ja parisuhteeseen kykenemätön hahmo. Maggie ei joudu elokuvan lopuksi paranemaan "normaaliksi", jotta voisi olla rakkauden arvoinen.  


Kävimme eilen myös herkuttelemassa Kampin kauppakeskuksen ihanassa Kaakaopuu-kahvilassa, joka onkin nyt laajentanut sisäterrassille! Join tällä kertaa siellä ensimmäistä kertaa sulaa suklaata, mmm.

* * * * *

Tämä on ollut oikea Syö lounas ulkona -viikko. Olen syönyt lounasta mm. nepalilaisessa ja Siltasessa. Lisäksi söin illallista, talveen sopivia punajuuripihvejä, Torissa ystäväni Siljan kanssa. Tori remontoitiin viime vuonna ja nyt siellä on iso hylly täynnä viherkasveja. 

Eilen lounastin italialaisessa Monte Etnassa, Jyväskylästä tulleen ystäväni Eevan kanssa. Eeva oli aamulla ollut haastateltavana Ylen kirja-aamussa syksyllä ilmestyneestä esikoisnovellikokoelmastaan Keltaiset tyypit. Go Eeva go!

Tänään kokeilin Käenkujalla serkkuni Janican uuden työpaikan ravintola Käenpesää, joka oli tyylikäs kuin Stockmannin ravintolat.

Janica

* * * * *

Siis miten olen voinut missata sen tiedon, että yksi suosikkibaareistani - Belly - on lopetettu joulukuussa!!!? Nyyh. Sieltä on niin paljon muistoja hauskoista bileilloista. Toisaalta, suru ei ole loputon, koska Bellyn paikalle Uudenmaankadulle on tulossa helmikuussa Suomen ensimmäinen eksoottinen tikibaari Kokomo. Tiki tiki!

Docpoint ja Ava

Hei kaikille,

tänään alkoi Docpointin (25. - 30. tammikuuta) ennakkomyynti! Itse odotan vielä, että saan ensi viikolla työpaikan puolesta ilmaislippuja sinne...

Ajattelin mennä katsomaan paljon kiinnostavia lyhäreitä sisältävän kotimaisen oppilastyösarjan, jossa on dokumentit mm. sukupuolensa korjanneesta Marja-Siskosta ja suomalaisista kodittomista; kolmikymppisten suomalaisten miesten naisten metsästyksestä kertovan Sinkkuelämän säännöt (Suomi 2010); ranskalaisen Jean Painlevén lyhyiden mykkäelokuvien koosteen (mm. Blue Beard ja The Octopus); ja Irlannin katsotuimman dokumentin His & Hers (Irlanti 2009), joka kertoo miehistä heteronaisten elämässä eri ikävuosina. Jos ehdin ja jaksan, niin saatan myös käydä katsomassa esimerkiksi vaikeista perhesuhteista ja omien lasten taposta kertovan (juu, tosi pirteää...) dokkarin Kaivo (Suomi 1992), menestyvän muusikon värikkäästä taiteilijaelämästä kertovan The Extraordinary Life of José Gondález (Ruotsi 2010) ja kuuluisasta näytelmäkirjailijasta kertovan The Arbor (Iso-Britannia 2010).

Barbe bleue

* * * * *

Huomasin ulkomainonnasta, että huomenna avataan uusi televisiokanava! Sen nimi on Ava ja se on MTV3:n alaisuudessa. Ymmärsin niin, että Ava on aikaisemmin ollut maksullinen tv-kanava ja huomisesta alkaen se näkyy kaikilla kaapelivastaanottimilla. Tämä uusi kanava on suunnattu naisille, ja se muistuttaa kovin paljon jo kauemmin pyörinyttä Liv-kanavaa. Ohjelma tuntuu olevan suunnattu 20-40-vuotiaille heteronaisille, ja ennen kaikkea tarjolla on hömppää... Miksi naisille tarjotaan niin paljon tosi-televisiota ja visailuja?! Tosin joukossa tuntuu olevan joitakin ehkä ihan hupaisia ja tietoa tarjoavia ohjelmia, ja ehkä ohjelmatarjonta monipuolistuu avajaisviikonlopun jälkeen. 

Tänä iltana kymmeneltä tulee muuten taas Liviltä uusintana dokumentti Dawn kokeilee lesboelämää. Siinä kaunis ja utelias hetero(tai bi?)tyttö, journalisti Dawn Porter, muuttaa kolmen nätin lesbon kommuuniin. Dokumentti on avarakatseinen, kepeä ja positiivinen. Lisäksi täytyy vain todeta, että dokumentti näyttää kuinka ulkomailla isoissa cityissä lepakkobaari- ja deittailukulttuuri on täysin eri sfääreissä kuin Helsingissä... Siis siellä on teemabaareja vain naisille!!

tiistai 11. tammikuuta 2011

Ja tulkoon taulutelevisio.

En ollut useampaan päivään katsonut televisiota ja kun yritin sitten viime viikonloppuna laittaa sen päälle, niin kuvaruutu pysyikin pimeänä vaikka tein mitä. Kyllä, tarkistin johdot ja ne olivat seinässä... Kuvaruutu oli pamahtanut. Olin ihmeissäni kunnes tajusin, että ostin telkkarini jo kesällä 2004, rahoilla jotka tienasin kesätöissä Linnanmäen huvipuistossa lipunmyyjänä, joten kaipa tellu oli jo tullut tiensä päähän.

Kävin tänään isän kanssa (niin, kuka muu TV:n olisi kantanut kaupasta autoon ja kotiini?) ostamassa säästötilini rahoilla uuden telkun. Taulutelevisio oli aikaisemmin edustanut itselleni poroporvarillisuuden keskeisintä luksusstatussymbolia, mutta nyt sain tietää, että kaupoissa myydään enää AINOASTAAN taulutelevisioita. Niistä on tullut arkea. Nyt oli vielä menossa kaupoissa joulun jälkeiset alennuksetkin viimeisiä päiviä. Eli sellainen musta taulu tuli tähänkin talouteen.



uusi komea telkkuni!

Kulttuuri-ihmiset, jotka sanovat, että TV:stä tulee vain roskaa ja etteivät he alentuisi tuhlaamaan aikaansa television katseluun, eivät puhu samasta televisiosta kuin minä. Ymmärrän kyllä ihmisiä (itse asiassa monia ystäviäni), jotka eivät itse osta kotiinsa telkkaria, joko rahanpuutteen takia tai periaatesyistä, mutta en ymmärrä niitä, jotka tuomitsevat telkkarin kaikilta turhuutena. Läppärin ruutu on itselleni liian pieni elokuvien ja tv-sarjojen katseluun. Televisiosta tulee vaikka millä mitalla klassikko- ja kulttielokuvia, laatusarjoja ja mielenkiintoisia dokumentteja.

Ainakaan itseltäni televisio ei myöskään ole syönyt aikaa elokuvateatterissa käymiseltä, koska elokuvissa käymisessä on aivan oma hohtonsa ja käyn elokuvateatterissa yleensä lähes joka viikko ja festareiden aikaan monta kertaa viikossa. Kukaan ei myöskään pakota katsomaan televisiota joka päivä tai monta tuntia kerralla. Lisäksi ohjelmat voi aina tallentaa digiboxille ja katsoa ne kun itselle sopii ja kelata mainosten ohitse. Elokuvien tai dokkareiden katsominen kotona telkkarista on myös silloin sosiaalinen tapahtuma, jos niitä katsoo vaikka murun kainalossa tai ystävien kanssa leffaillassa. En pidä telkkaria vain taustalla tuomassa hälyä, surffaa kanavalta toiselle etsien katseltavaa kuin en osaisi muuten viihdyttää itseäni tai seuraa visailuja, nolaustositelevisiota, tylsiä viihdesarjoja tai saippuasarjoja. Kaikki on kiinni siitä, miten välinettä käyttää. Vietin viime syksynä neljä kuukautta jopa valitsemassani työharjoittelussa lempikanavallani YLE Teemalla, ja voin sanoa, että siellä televisio-ohjelmia valitaan mielessä sivistys ja aito kiinnostavuus.

Nyt voinkin suositella, että tänään Teemalla alkoi viisi osainen tv-sarja maailman kuuluisimmasta päiväkirjasta: Anne Frankin päiväkirja. Itseltäni ohjelma meni tänään valitettavasti ohitse kun sain television kotiini vasta myöhemmin illalla - enkä ole vieläkään saanut viritettyä kanavia...! Mutta ei hätää, Anne F. tulee uusintana torstaina klo: 19.30.

se oikea Anne Frank (1929-1945)

perjantai 7. tammikuuta 2011

Iltapäivä kahvin ja kukkien tuoksussa

Punavuoreen on viime aikoina putkahtanut uusia, uniikkeja kahviloita kuin sieniä sateella. Uudenmaankadulle on tullut Café Aquamarine (testasin viime viikolla ystäväni V:n seurassa paikan täyteläisen suklaakakun) ja pariisilaisittain sisustettu pikkuinen Café Trocadero (kaikki kehuvat netissä paikan runsaita lounassalaatteja, pitäisi kokeilla!) ja Iso-Roballe desingtyylipisteitä keräävä, mutta enemmän take away –paikan kokoinen Café & Shop Caneli.

Kahvittelin tänään kääntäjänä työskentelevän ja ranskaa yliopistossa opiskelevan ystäväni Tytin kanssa Uudenmaankadun uudessa Fleuristessa, joka on sekä ranskalainen kahvila että kukkakauppa. Kuinka "améliamainen" idea! Paikassa on sydämellinen henki ja kaunis sisustus – ja tuoksukin on luonnollisesti hyvä. Siellä järjestetään myös kursseja muun muassa ikebanasta, japanilaisesta kukkien sidonnasta. Paikan on perustanut diplomaatti Eija Limnell, joka kuulemma halusi tehdä maailmasta iloisemman ja rakastavamman: hyvän kahvin ja kukkien avulla.

Ulkona tuiskii lunta, mutta onneksi kahvila on vieressä. Kuvassa Tytti.
 

 Tytti nauttii kahviaan Fleuristessa.


Ranska-teemaan sopiva Napoleonin-leivokseni ja kahvini. Huomaa kiinalaisen taiteilijan suunnittelemat elegantit posliiniastiat!


Kukkakaupan puolella myytiin myös nättejä voidepurkkeja ihon ja huulien hellimiseen.


Fleuristen kukkatarjontaa. Samassa huoneessa oli myös pieni taidenäyttely.

* * * * *
Ennen kahvilaan menoamme katselimme vaatteita Asematunnelin Intian Bazaarissa. Paikka pursusi värikkäitä leninkejä ja heliseviä koruja - mutta hei, eikö tämä ollut joskus edullinen kauppa?! Tai öh ainakin 90-luvulla? Nyt suurin osa mekoista maksoi 50-70 euroa ja katselemani kilikili-korvakorutkin 56 euroa. Ostin sieltä kuitenkin yhden tummanliilan pitsimekon (joka yllättäen maksoi alessa alle 30 euroa ja jota voi käyttää myös "tavallisena" cocktail-mekkona).

Miksi meillä on yllättävä tarve intialaisille hepenille? Koska valmistaudumme Tuhannen ja yhden yön juhliin!

Mikset sinäkin? Helmikuussa on nimittäin festivaalit, joita ei vain voi missata, jos tykkää pynttäytyä, juhlia villissä ja värikkäässä seurassa ja katsella koomisia ja seksikkäitä burleskiesityksiä. Lauantaina 5. helmikuuta Gloriassa on Helsinki Burlesque Festival 2011. Juhlien pukeutumisteemana on tänä vuonna "One thousand and one nights". Saan sinne tänä vuonna jopa ilmaisen sisäänpääsyn, itse juhlan järjestäjältä, upealta Bettie Blackheartilta, kiitokseksi burleskista kirjoittamistani lehtijutuista. Tule sinäkin HBF:ille heiluttamaan silkkihuntua tai (mieluiten pahvi-)sapelia!

Kannattaa myös tutustua Tytin suomentamaan burleskitähti Michelle Baldwinin tietokirjaan Burleskin paluu (Like 2010).

torstai 6. tammikuuta 2011

Valkosipulia, balettia ja Sinkkuelämää

Jos et nyt niin trendikkäiden vampyyrien tavoin kammoksu valkosipulia, niin suosittelen syömään ravintola Kynsilaukassa (Fredirikankatu 22). Viime vierailustani siellä ystävien kanssa onkin vierähtänyt lähes 10 vuotta. Kävin Kynsilaukassa eilen illallisella muruni kanssa. Valkosipulia oli todellakin laitettu kaikkeen - jopa drinkeissämme uiskenteli tikun päässä valkosipulit (kuohuviini ja valkosipuli yhdessä oli aika tuju kokemus). Ainoastaan aterian jälkeen maksutta tarjotuissa vihreissä yrttijuomashoteissa (näytti kamalalta noitarohdolta, maistui hyvältä yskänlääkkeeltä) ei ollut valkosipulia, sillä juoman tarkoitus oli neutralisoida suu. Ravintola on vanhanaikaisen ja goottilaisen romanttinen. Söin söpösti nimetyn annoksen "Kanan kosinta", joka oli oikea kosinta makuhermoilleni. Jälkiruuaksi testasimme puoliksi valkosipulijäätelön mansikoilla. Jäätelö oli yllättävän hyvä, vähän rakeinen ja sitruunaisen kirpeä.



Ilahdutimme sitten kanssaihmisiämme valkosipulin hajuisina pyörähtämällä lähelle tunnelmalliseen Hagelstamin kirja-antikvariaattiin ja jatkamalla Kansallioopperaan. Näin joululomaan sopien kävimme katsomassa Tšaikovskin säveltämän baletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Olen nähnyt kyseisen baletin muutaman kerran aikaisemminkin, ja se on aina yhtä täydellisen ihana. Kurkistelimme esitystä kolmannen parven niin sanotulta piippuhyllyltä. Vasta tässä vaiheessa muruni kertoi (tai muistin...), että hän kärsii korkeanpaikankammosta! Onneksi hän kesti katsoa esityksen ihan mainiosti. Istuimme vielä hyvillä paikoilla ihan ensimmäisen rivin keskellä (parven kaide vain oli vähän ikävästi tiellä). Meillä ei ollut ollut pitkäkään tauko Kansallioopperassa käymisestä, koska kävimme siellä 22. joulukuuta permantopaikoilla katsomassa Puccinin loistavan oopperan La Bohème.

Pähkinänsärkijässä pieni Klaara ja hänen kuriton veljensä viettävät suvun ja ystävien kanssa joulujuhlaa. Klaara saa taikurisedältään lahjaksi pähkinänsärkijä-nuken. Yöllä Klaaran unessa Pähkinänsärkijä on herännyt eloon, ja joutuu taisteluun Hiirikuningasta vastaan. Hiirikuningas tappaa Pähkinänsärkijän, mutta Klaaran kyyneleet herättävät hänet eloon ja Pähkinänsärkijä muuttuu prinssiksi. He menevät Makeishaltijattaren maahan, jossa maan asukkaat esittävät eri kansallisuuksien tansseja. Aamulla Klaara herää omassa vuoteessaan ja menee veljensä ja ystäviensä kanssa pihalle ihailemaan lumisadetta. Satua ja romantiikkaa siis riittää!

Mitkään ylisanat eivät riitä kehumaan Pähkinänsärkijän kekseliäitä ja kauniita lavasteita ja pukuja. Lavalle oli loihdittu 1800-luvun varakkaan porvarisperheen joulu (sisustus, lasten lelut ja vaatteet olivat vain somimmillaan siihen aikaan, oi), ja tässä mielessä baletti toi mieleeni jouluisen elokuvan Fanny ja Aleksander. Suosikkikohtaukseni baletissa on se kaikista romanttisen, kaihoisin ja tunteellisin: "Lumihiutaleiden tanssi", jossa lavalla tanssii baletin naistanssijoiden ryhmä valkoisissa tytyissään, orkesterimontussa kuoro alkaa laulaa ja lopuksi sataa lumihiutaleita. Esityksessä on monia mainioita yksityiskohtia, kuten Hiirikuninkaan hurja puku, vanhan ajan turkispukuinen, neljällä jalalla kulkeva äkäinen joulupukki, 1800-luvun taikalyhdyllä näytetty kuvaesitys, lavastus seinäkellon sisällä, luistinrata, koominen taistelu hiirien ja leikkisotilaiden välillä, muurinmurtajaksi muuttuva pianosoitin, vanha vapiseva kreikkalainen jumala tavoittelemassa nuorta neitoa...


Seuraavaksi haluaisin todella paljon nähdä keväällä ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa esitettävän Manon-baletin. Tämä baletti ei ole lapsille, sillä aiheena on kauniin kurtisaanin rakkaus kahteen mieheen... Luin yliopistolla kurssilla (kurssi oli nimeltään jotain sellaista kuin seksuaalisuus ja erotiikkaa 1700-luvun kaunokirjallisuudessa, heh, ja kyseessä oli Teemu Ikosen mahtava luentosarja!) Abbé Prévostin klassikkoromaanin Manon Lescaut, johon baletti perustuu. Manon Lescaut tunnetaan kuulemma balettia paremmin Puccinin samannimisenä oopperana. Lisäksi keväällä olisi tosi kiinnostavaa nähdä Romeo ja Julia -baletti. Anyone? ;-) Piippuhyllyltä näki hyvin, joten baletti ei tule kalliiksi kun ostaa siltä riviltä liput.

* * * * *

Aiheesta toiseen, luin eilen loppuun joululahjaksi saamani Bushnell Candacen paksun romaanin Sinkkuelämää: Carrien nuoruusvuodet (The Carrie Diaries, Tammi 2010). Kyseessä on nuortenromaani Sinkkuelämää-tv-sarjan kuuluisan päähenkilön viimeisestä vuodesta lukiossa. Olen aina perinpohjainen, jos tykästyn johonkin, ja niinpä olen lukenut myös kymmenen vuoden takaisen Sinkkuelämää-kolumnikirjan, katsonut niin koko tv-sarjan kuin molemmat elokuvat: molemmat ensi-illassa, styleihin mekkoihin pukeutuneen tyttöporukan kanssa, hienon drinkkibaarin kautta. Enää puuttuu turistikierros itse New Yorkissa Sinkkuelämää-sarjan kuvauspaikoilla...

Carrien nuoruusvuodet on fiksu ja yllättävä nuortenkirja, joka sopii aikuisellekin. Teos kuvaa tarkalla psykologisella silmällä nuorten ystävyyssuhteita ja ihastuksia ja oman paikkansa etsimistä. Carrie on vasta pikkukaupungin tyttö ja yhä neitsyt. Henkilöhahmo on reilu, fiksu, hyvin kunnianhimoinen ja hauskaa pitävä tyttö, johon lukijan on helppo samaistua. Yllättävää on ehkä se, että Carrie ei ole vain suosittu ja nokkela bilehile (vaikka 16-vuotiaan Carrien elämään toki kuuluvat drinkit ja autot...), vaan hieman punk-henkinen kapinallinen, jota cheerleaderit vihaavat. Hän on vähän kuin indie-henkinen päähenkilö Molly 1980-luvun Pretty in Pink -nuortenelokuvassa. Carrie treenaa kilttinä tyttönä uintijoukkueessa mutta myös polttaa tupakkaa ja pilveä, ei aio osallistua "typeriin" päättäjäistanssiaisiin, ja hänellä on sylintäydeltä ongelmia ystävyys- ja miessuhteissaan. Kirjassa on samaa rouheutta ja särmää kuin Sinkkuelämää-tv-sarjan alkukausissa. Kirja on myös kirjoitettu kauniilla kielellä ja sen rytmissä on napakkaa draaman tajua.