Suositut tekstit

perjantai 30. syyskuuta 2011

Kiitos posteljoonille!

Well, well... Mitä posti tänään toikaan minulle Amazonista. ;) Tosin en tiedä, kestääkö sydämeni nyt näiden romanttisten tyttörakkauselokuvien katsomisen. Ajattelin tänään katsoa kirjastosta lainaamani Footloose-elokuvan (1984), koska tanssielokuvat nuorista kapinallisista aina piristävät. Lisäksi mulla on sushia ja sipsejä, mitä muuta flunssainen ihminen voi toivoa? Ai niin, nautin myös ison pehmistuutin Espan puistossa auringon paisteessa - parasta hoitokeinoa.


Posti toi mulle tällä viikolla myös Image-lehden, jonka kannessa tavallisesti superfemme Chisu poseeraa yllättäen näyttäen ihan daikilta! Cool. Chisun kolmas levy Kun valaistun ilmestyy muuten kauppoihin 5.10.!!! Laulajatar on ollut tehokas.

Homostelupakettiini kuuluu myös uusin Normihomolehti. Siinä muuten mainitaan Ruotsissa juuri nyt leffateattereissa pyörivä söpö tyttörakkauselokuva Kyss mig (englanniksi With Every Heartbeat). Ruotsalaisessa elokuvassa keski-ikäinen mies ja nainen menevät naimisiin, ja heidän aikuisista tyttäristään tulee siskopuolet, jotka myös ihastuvat toisiinsa. Mukavaa, että tytöt ovat kerrankin samanikäisiä kuin itse olen eli kolmekymppisiä, eivätkä siis teinejä tai paljon vanhempia. Tuleekohan leffa teatterilevitykseen myös Suomessa? Ainakin elokuvan voi varata dvd:nä netistä cdon.comin kautta, jos ei muuta.

Kyss mig
Kyss mig -leffan traileri

torstai 29. syyskuuta 2011

EVVK & OMG & LOL

Mustahiuksisesta vaaleaksi muuttunut Tytti tutkailee näyttelyä.
Kävin tämän viikon tiistai-iltana Tytin kanssa Kaapelitehtaalla Suomen valokuvataiteen museossa katsomassa valokuvaaja Aki-Pekka Sinikosken (s. 1978) Finnish Teens -näyttelyn. Iloiseksi yllätykseksemme sisään pääsi maksutta, koska se oli tällä hetkellä museon ainoa näyttely. Muihin huoneisiin on juuri rakenteilla uudet näyttelyt. "Finnish Teens" on esillä 16.10. asti. Valokuvat kattavat yhden huoneen seinät. Saimme vielä tiistaina olla näyttelyssä kaksistaan.

Nimensä mukaisesti "Finnish Teens" esittelee suomalaisia teini-ikäisiä. Kuvat tuovat esiin kahden maailman välillä elämisen, koska vielä kotona asuvat teinit on kuvattu usein vanhempiensa sisustamassa pikkuporvarillisessa ja hyvin tavallisessa olohuoneessa tai omassa makuuhuoneessaan, josta löytyy vielä nukkekoti ja röyhelöverhot. Teineillä on usein apaattinen ja passiivinen katse: "Mitä vit*n välii mistään." He eivät tunnu enää istuvan lapsuutensa perhekotiin, mutta he ovat vielä liian nuoria muuttamaan pois omaan asuntoonsa. Kuvista tulee hyvin esille teinien tylsistyminen, epävarmuus ja uhmakkuus mutta toisaalta välillä myös herkkyys, raikkaus ja energia. Sinikoski osaa ottaa jopa pissiksestä eteerisen näköisen kauriinsilmä-valokuvan!

Valokuvataiteen museon puoti on kyllä oikea aarreaitta! Mukaani lähti taas taidepostikortteja sekä yksi synttärilahja ystävälle. Kävimme vielä kahvittelemassa (tai mehuttelemassa, sillä join tuoremehua kakkupalan kyytipoikana) Kaapelitehtaan valoisassa ravintolassa Hima&Sali. Olen lähivuosina käynyt sen verran usein Himassa & Salissa ja Valokuvataiteen museossa, että niissä tulee aina tuttu ja turvallinen olo. Pidän todella paljon inspiroivasta ja jännittävästä Kaapelitehtaasta, jossa aina tapahtuu jotain kiinnostavaa! On myös hauska ajatella, että rakennuksessa on monien taiteilijoiden työhuoneita ja kulttuurialojen toimistoja.

vasemmalla eteerinen pissis, oikealla äärimmäistä arkisuutta ja tavallisuutta (huomaa siniristilippu-crocksit)...

Tässä kuvassa on upeat voimakkaat värit sekä salaperäinen ja onnellinen tunnelma.

karun kaunis Kaapelitehdas

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kaksi hurmaavaa balettia: Veren häät & Scheherazade


Vein eilen samalla kertaa sekä Marjon että Anna-Kaisan balettineitsyyden kun menimme Korjaamo-baariin ja sieltä katsomaan Kansallisoopperaan Veren häät ja Scheherazade-baletit. Nämä olivat hieman epätyypillisemmät baletit: näytelmän pohjalta tehty koreografia espanjalaisessa miljöössä ja harvoin Suomessa nähty itämainen balettisatu. Meidän kaikkien kolmen energiaa vähän verotti edellisen illan Peijakas!-klubi Pasicifossa, mutta kyllä tanssin taika aina vie mukanaan.

Morsian on enteilevästi jo häissään mustissa ja myös sulhasen äiti on mustissa. Huomaa pukujen seksikkäät läpikuultavat selkäosat.

Morsian, äiti ja vaimo vaikuttavassa tuskaisessa loppukohtauksessa.
Veren häät on epätyypillinen baletti, koska se on uusi koreografia, ei käytä satukuvastoa, on tunnelmaltaan synkkä ja eroottinen sekä muistutti monin paikoin modernia tanssia. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka Federico Garcia Lorcan näytelmä 1930-luvulta muuntuu baletiksi. Hyvinhän se muuntui, vaikka juoni olikin vaikea seurata (onneksi olimme ostaneet ohjelmalehtisen). Oli hienoa, että näytelmän espanjalainen miljöö oli säilytetty. Lavasteet olivat yksinkertaiset mutta vaikuttavat. Tarinan sanoma on vastustaa väkivaltaa ja machokulttuuria. Jäljelle jäävät asumaan yhdessä kolme vahvaa naista, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa, miehen tai pojan.



Scheherazade taas kertoo Tuhannan ja yhden yön satujen kehyskertomuksen. Scheherazaden nimi on kyllä mahdoton muistaa, lausua tai kirjoittaa oikein, mutta tämä baletti vei eilen voiton kotiin! Baletti (sanokaamme S-baletti, heh) oli mielettömän kaunis! Tanssijattarilla oli mitä ihanimmat kimaltelevat ja niukat läpikuultavat huiviasut... Oi joi. Puolialastomat miesorjat olivat taas todella gay. S-baletti on sata vuotta vanha, ja muhun näköjään vetoaa ennen kaikkea tuollainen klassinen vanhanajan baletti. Oli myös virkistävää, että baletin miljöö ja liikekieli olivat itämaisia. Hienoja olivat myös hulmuavat siniset burkha-puvut, jotka kuitenkin paljastivat naisten paljaat sääret. Myös viittaukset satuihin oli toteutettu hienosti, kuten kaunis merenneito.

Pääosassa on nokkela neito, joten tarinassa on ripaus feminismiä. Joka ilta tyttö kertoo hallitsijalle uuden tarinan mutta lopettaa kesken kaiken ja jatkaa tarinan loppuun taas vasta seuraavana iltana. Näin neito välttää tulemasta tapetuksi aamulla. Sanomana on tarinoiden pelastava voima. Sinänsä erikoista, että "onnellisessa lopussa" tyttö nai lopulta narsistisen hirmuhallitsijan, joka on omien sydänsurujensa takia tapattanut kymmeniä viattomia neitoja... Mutta mitä tarinan moraalin epäilyttävyydestä, sillä pääasia on, että baletti oli huikaisevan hienoa ja inspiroivaa.

Homostelua Kansallisteatterin päälavalla


Nyt on sitten tämäkin virstaan pylväs saavutettu: Suomen kansallisteatterin päälavalla esitetään ensimmäistä kertaa homoaiheinen esitys. Tosin tuntuu hassulta, että tämä tapahtuu vasta vuonna 2011.

Olin katsomassa Pirkko Saision käsikirjoittaman HOMO!-musikaalin ensi-illassa tämän viikon keskiviikkona. Katsomassa kanssani oli Niina, jonka kanssa kävin ensiksi tapaksilla ja drinkeillä Kipinässä, ja Jasminkin oli samassa ensi-illassa. Oli hauskaa bongailla yleisöstä julkisuuden henkilöitä: Jorma Uotinen, Helena Lingren, Jani Toivola, Krista Kosonen, Saision tytär Elsa Saisio, itse Pirkko Saisio herrainliivissä...

Olin edellisenä iltana ollut Jasminin kanssa Kansallisteatterin kellarissa vaihtolava-baarissa kuuntelemassa keskustelutilaisuutta HOMO!-musikaalista. Taisin samalla nähdä ensimmäistä kertaa Pirkko Saision livenä - tosin tietysti istuin niin että näin koko ajan Saision niskan, eh. Vaihtolava on muuten todella kivan näköinen teatteriteemainen baari, josta saa hyvää ruokaa (itse söin runsaan kanasalaatin). Jäimme sinne istuskelemaan juomien ääreen vielä keskustelutilaisuuden loputtuakin.

Saisio kertoi tiistaina, että jotkut ovat kysyneet, miksi musikaalille piti antaa niin ruma nimi. Tuolla kysymyksellä ihminen kyllä paljastaa homofobiansa...! Mielestäni on nimenomaan mahtavaa, että musikaalille jätettiin sen työnimi, joka ei pyytele mitään anteeksi. Ja onhan musikaalin pääaihe juuri homous. Lisäksi nautin siitä, että homojen vihaajat saavat nyt kärvistellä kun ympäri kaupunkia on HOMO!-musikaalin julisteita, joissa lukee homo vielä isoilla kirjaimilla ja huutomerkin kanssa - ja nuoli osoittaa julisteen vieressä seisovaa. Lisäksi homohan tarkoittaa latinaksi ihmistä.

Jasminin kännykällään ottama kuva tiistaina Lavaklubilta. Istuimme mukavalla isolla nahkasohvalla.

Pirkko Saision niska
Musikaali on myös farssi, ja farssin luonteeseen kuuluvat vähän irralliset kohtaukset. Lavalle vyörytettiin kaikki mahdollinen homokuvasto ja homojen vastustajat kautta historian. Musikaali esittää eri idealogioita ja osoittaa sen, etteivät homoseksuaalit ole mahtuneet mukaan yhteenkään ideologiaan eivätkä uskontoon eikä yksikään ideologia tai uskonto ole ajanut homoseksuaalien oikeuksia. Musikaali irvailee myös homouden liian vakavasti ottaville homoille, jotka haluavat perustaa homojen oman valtion (jep, sellaisia puuhataan myös oikeasti).

En ole koskaan nähnyt lavalla niin paljon kukkia kuin tämän musikaalin loppukumarruksien aikana. Yleisö taputti suosiotaan seisten. Musikaali oli todella hauska, kuvia kumartelematon, ajankohtainen ja nokkela. Koskettavia olivat kohtaukset, joissa nuoret merisotilaat tanssivat keskenään valssia, Tom of Finland -nahkahomomiesten laulu "Pisuaarin ritarit" sekä piknikillä olevien homomiesten laulu, joka muuttuu lopulta ylvääksi marssilauluksi. Musikaali nostaa valokeilaan myös monia yleensä varjoon jääviä asioita, kuten sen, että myös homoseksuaalisuuden täysin kieltävässä muslimikulttuurissa on homoja.

Tämä on musikaali, joka yhdistää heteroita ja homoja, tuo ihmisryhmiä lähemmäksi toisiaan. Ennen kaikkea teemana ovat ihmisoikeudet, sillä homokysymys on ihmisoikeuskysymys.

Kaksi kaunista poikaa: toisiinsa ihastuneet orpo aupair (Johannes Holopainen) ja muslimipoika (roolissa Olavi Uusivirta)
Ainoa miinus ja aika iso miinus oli se, ettei musikaalin henkilögalleriassa ollut yhtä ainutta lesboa tai bi-naista. Tämä oli todella outoa, erityisesti kun musikaalin on vielä kirjoittanut Suomen kuuluisin lesbo. Metro-lehdessä lesbohahmojen puutteen syyksi epäiltiin Pirkko Saision pettymystä suomalaiseen lesboyhteisöön ja vaikeita muistoja nuoruudestaan, jolloin lehdistö vainosi homoja, mikä ajoi lesbot kaappiin. Itse epäilin syyksi sitä, että musikaalissa on jo kaksi isoa naisroolia: kansanedustaja Hellevi Teräs (Päivä Räsäsen karikatyyri) ja tämän fyysisen muodon saanut omatunto. Kolmas iso naisrooli on myös Hellevi Teräksen teini-ikäisellä tyttärellä, joka näyttää ihan daikilta, mutta onkin ihastunut perheen au-pairiin, homopoikaan. Kenties näiden isojen heteronaisroolien takia näytelmää olisi kuormittanut liikaa, jos siihen olisi tuotu mukaan vielä lesbopari. Nytkin musikaali kesti kolme tuntia. Yksi selitys lesboroolien puutteelle on kenties se, että musikaali on tehty isolle (lue: hetero) yleisölle ja lesbot ovat yhä suurempi tabu kuin homomiehet. Kaikkialla maailmassa homokulttuuri on pitkälti suunnattu mieshomoille ja viihteessäkin on enemmän homo- kuin lesbohahmoja. Patriarkaalista kulttuuria järisyttää liikaa se, että on naisia, jotka eivät tarvitse elämäänsä (hetero)miehiä. Jäämme odottamaan LESBO!-musikaalia... 

Mutta siis, menkää kaikki katsomaan HOMO!-musikaali! Se sai ainakin mut ihan liekkeihin. 

Kannattaa muuten katsoa Hesarin perjantain loistava ja tarkka arvio musikaalista. 

R&A-satoni vuosimallia 2011




Nyt se tulee, eli Rakkautta & anarkiaa -päivitykseni. Tosin päivitettäviä kulttuurimenojani on kertynyt niin paljon, että yritän olla nopea enkä kirjoita elokuvista viiltävää syväanalyysia.

Puolalaisessa elokuvassa esiintyy myös englantilainen Charlotte Rampling, joka muistetaan mm. elokuvista Melancholia, Ole luonani aina ja Swimming Pool.

Elokuva kertoo tästä alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalauksesta The Way to Calvary.
Harvoinpa sitä tulee katsoneeksi puolalaista historiallista draamaa. The Mill and The Cross on puhuttu englanniksi ja se kertoo maalauksen takana olevan kuvitteellisen tarinan. Verkkaisessa elokuvassa ei puhuta lähes lainkaan, vaan se keskittyy näyttämään arkielämää 1500-luvun Flanderissa. Elämä näyttäytyy raskaana aherruksena, pieninä ilonhetkinä perheen parissa, luonnon kauneutena ja raakana onnen arpapelinä. Itse pidin elokuvasta, vaikka se olikin aika pienimuotoinen eikä mitenkään tärisyttänyt. Historialliset arkielämän detaljit olivat kiinnostavia, kuten että vasikka asui sisällä talossa. Koska maalaus on uskonnollinen, niin elokuvassakin on uskonnollinen vire, mikä ei ole ihan mun heiniäni.


Tatsumi (Singapore 2010) on animaatio kuuluisasta mangasarjakuvataiteilijasta Yoshihiro Tatsumista (s. 1935). Tatsumi kehitti aikuisten mangan, jota ei aluksi osattu lokeroida. Animaatio oli vähän sekava, koska en heti hoksannut, että Tatsumin elämäntarinan lomassa näytetään viisi hänen keksimäänsä tarinaa. Tatsumin piirtämät tarinat ovat synkkiä, julmia ja eroottisia, eivät ollenkaan lasten kamaa. Muuten animaatio oli hienosti toteutettu ja kiehtova tarina taiteilijan kutsumuksesta.

 
The Future (USA 2011) on indie-elokuva vähän yli kolmekymppisestä boheemista losangelesilaispariskunnasta. He tekevät tilapäistöitä, hengaavat ja suunnittelevat suurta läpimurtoa urallaan. Sophia on tanssija, joka vetää lasten satubalettitunteja, mutta haaveilee luovansa omia koreografioita. Poikaystävä Jason haluaa toimia maapallon hyväksi ja ryhtyy ilmastonmuutoksen vastaisen kampanjan feissariksi. Elokuva on yllättävänkin kokeellinen, koska siinä tapahtuu kaikenlaista outoa ja selittämätöntä, eikä mitään selitetä. Leffa on yhtä aikaa hassu ja surullinen. Sen tarina on samaistuttava monille kolmekymppisille kaupunkilaisille, vaikka toisaalta sen päähenkilöt ovat hyvin originelleja. Sinänsä arkinen aihe (itsensä etsiminen ja menestyksen jano) on kerrottu erittäin epätavallisella tavalla.

Kätkijät
Kätkijät (Japani 2010) on Studio Ghiblin taattua laatua. Studio Ghiblin elokuvia tuo Suomeen Cinema Mondo, jonka edustaja kertoi ennen elokuvaa, että studion laadun salaisuus on siinä, että se on ainoa japanilainen studio, jossa piirtäjät saavat kiinteää kuukausipalkkaa. Muissa paikoissa palkkaa maksetaan piirrettyjen ruutujen mukaan. Studio Ghiplissa tärkeintä ovat piirrosjäljen laatu ja työn luovuus, ei työntekijöiden nopeus. Lavalla oli puhumassa myös 14-vuotiaan Ariettan pääroolin dubannut suomalainen teinityttö, joka kehoitti kaikkia uskomaan unelmiinsa kun hänkin oli saanut noin upean työn.

Hayao Miyazakin käsikirjoitus pohjaa Mary Nortonin romaaniin Kätkijät, joka ilmestyy uudelleen suomeksi elokuvan kunniaksi. Elokuvan tarina on siirretty 1950-luvun Englannista nykypäivän Japaniin. Tarina kertoo pikkuihmisistä, jotka salaa kätkevät ruokaa ihmisasutuksesta. Pohjimmiltaan se on tarina erilaisuuden hyväksymisestä ja ystävyydestä. Animaatio on oikein herttainen, tunnelmallinen ja hyväntuulinen ja siinä on sydämen viisautta.

Pystyssä
Pystyssä (Suomi 2011) on Márton Jelinkón esikoisohjaus. Helsingin kesään sijoittuva trilleri kertoo kahta tarinaa, jotka lopulta limittyvät toisiinsa: nuorten aikuisten pikkurikollisjengistä sekä kauniista ja bilettävästä yliopisto-opiskelija Ellistä, joka ajautuu rahoittamaan elämäänsä prostituutiolla. Olin odottanut kepeämpää meininkiä, mutta elokuva oli tuttuun suomalaiseen tapaan synkkä, ja luvattu biletyskin enemmän vain huoraamista. Lisäksi elokuva oli hyvin väkivaltainen. Kuitenkin oli kiehtovaa seurata sinänsä samaistuttavaa tarinaa opiskelijoiden vapaa-ajan elämästä Kalliossa ja Punavuoressa, baareissa ja hanttitöissä.

Kristiina Puukko esittää elokuvassa hienosti kovapintaista machotyttöä Iristä. Hahmo on aivan selvä rekkalesbo, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä hahmo on laitettu rakastumaan mieheen! Mikä pettymys. Plussaa elokuvalla taas siitä, että pääosassa ovat naiset. Kumpikin nainen yrittää pärjätä miesten maailmassa: naisellinen Elli myy miehille vartaloaan ja jätkämäinen Iris taas lunastaa paikkansa miesten rikollisjengissä väkivaltaisuudellaan ja äijäilyllään.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ole sellainen kuin olet

Tiedän, että Kaikki muuttuu paremmaksi -kampanja ja siihen liityvät videot ovat jo vanha juttu. Lainasin silti itse tällä viikolla kirjastosta Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan (Paasilinna 2010), jossa lähes 60 suomalaista julkisuuden henkilöä tai tavallista tallaajaa kertoo tarinansa joko omalla nimellään tai nimettömänä.


Tarinat ovat vain noin kahden sivun pituisia, joten kirja on nopealukuinen ja siitä voi lukea kiireessä vaikka yhden tositarinan kerrallaan. Tarinat poikkeavat toisistaan paljon, koska siihen on valittu eri-ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea. Lähes kaikkia kuitenkin yhdistää hämmennys, salailu, yksinäisyys ja ahdistus teini-ikäisenä ja myöhemmin elämässä taas löytyvät avoimuus, itsevarmuus, rakkaus ja tasapaino. Tosin nämä samat tunteet yhdistävät myös heteronuorina, mutta homoseksuaalit kokevat ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet vielä voimakkaampina. Suurin osa homoista löytää hyväksyvän ja laajan ystäväpiirin teinivuosien jälkeen. 

Kirjaan mukaan pyydetyt kertovat kuinka ovat tajunneet homo- tai biseksuaalisuutensa, miten rankkaa heillä oli teinivuosina ja kuinka he nyt aikuisina elävät onnellisina ja rakastettuina. Osassa tarinoista äänessä ovat transsukupuoliset tai ihmiset, joiden äiti, isä tai sisarus on tullut ulos kaapista. Kaikissa tarinoissa on onnellinen loppu, koska kirja on tehty rohkaisuksi erilaisille nuorille ja estämään nuorten homoseksuaalien itsemurhia.

Pidän itse kirjasta, koska siitä saa vertaistukea ja laajaa perspektiiviä - ja toivoa. Lisäksi toisten ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Ennen kaikkea kirja saa huomaamaan, kuinka samanlaisia kokemuksia erilaisillakin ihmisillä on ja että ei ole itse ollut yksin. Jopa todella synkissä elämänvaiheissa eläneet kertojat ovat vuosien saatossa kokeneet täydellisen elämänmuutoksen parempaan. Välillä tietysti katkeroittaa lukea, kuinka lopuksi lähes kaikki kaksi- ja kolmekymppiset kertojat toteavat nyt olevansa onnellisessa pitkässä parisuhteessa ja vakituisessa hyvässä työpaikassa. :-b No, kirja onkin luotu rohkaisuksi yläaste- ja lukioikäisille. Olisi varmasti ollut hyvä, jos olisin lukenut tällaisen kirjan teinivuosinani...

"Ei onnellisuutta voi tavoittaa elämällä piilossa." (Kaikki muuttuu paremmaksi)

lauantai 17. syyskuuta 2011

Suomalainen burleski ei sammaloidu!

Tämän elokuvan kun löytäisin jostain myytävänä dvd:llä... Tai voisiko elokuvateatteri Orion tehdä pikkupalveluksen ja etsiä leffan ohjelmistoonsa?

Kotimaisen burleskin kentällä tapahtuu nyt paljon!

Kesän aikana on perustettu Suomen BurleskInstituutti, joka tarjoaa opetusta ja esityksiä Helsingissä, Turussa ja Tampereella sekä välillä myös muualla Suomessa. Kuulostaa todella professionaaliselta!

Bettie Blackheart vetää burleskitanssitunteja Helsingissä Lönnrotinkadulla vain naisille tarkoitetulla HiMO Clubilla. Opetus on äänestetty "jäätävän hyväksi".

Lauantaina 15.10. on Suomi Burlesque Gaala  ravintola Kaisaniemessä. Liput maksavat 25 euroa ja esiintyjiä on paljon. Mmm, pitäisikö mennä? Lähtisikö joku kanssani sinne karkeloimaan? :) :)

P.S. Mahtavaa, että Helsinki Burlesque on julistautunut syrjinnästä vapaaksi alueeksi.

Miksi Madonnan leffa epäonnistui, mutta Howl vei potin kotiin

”All you need to make a movie is a girl and a gun.” Jean-Luc Godardin

Päivitän tähän lyhyesti lähiaikoina näkemiäni elokuvia. Kävin jo eilen katsomassa Paavon kanssa ensimmäisen viidestä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalien elokuvistani, The Mill and the Cross, mutta teen myöhemmin oman päivityksen kaikista näkemistäni R&A-elokuvista.


Vuokrasin kirjastosta rakastamani Madonnan esikoisohjauksen Filth and Wisdom. Komedia-draama-musikaalissa kolme kämppistä asuu Lontoossa (kuulosti hyvältä). Jokaisella kolmesta on oma ongelmansa, joka ratkeaa lopussa.

Elokuvan sielu on originelli mustalaismuusikko-renttu A.K., joka rahoittaa elämäänsä miesdominana piiskaten homomiehiä. Hän on salaa ihastunut kämppikseensä Hollyyn, joka on viaton ja puritaaninen balleriina. Siinä missä A.K. on hyvin seksuaalinen, niin Holly on siveä. Holly taas kärsii rahapulasta ja pestautuu strippariksi, mikä ei kunnolla luonnistu kiltiltä tytöltä. Kolmas kämppis Juliette on töissä apteekissa, mutta tahtoisi tehdä humanitaarista kutsumustyötään Afrikassa köyhien lasten parissa. Lyhythiuksinen Juliette muuten näyttää lepakolta, mutta voih, valitettavasti hän ei ole sitä...

Elokuva on hyvin madonnamainen: on köyhää tanssijaa, taiteilijankutsumusta, paljasta pintaa, kauniita nuoria naisia, seksuaalisia pakkomielteitä ja perverssioita, hyväntekeväisyystyötä... Aiheet kuulostavat viihdyttäviltä ja kiinnostavilta, mutta elokuva oli pettymys. Kaikki on kovin pinnallista, kliseistä ja epäuskottavaa. Mikään ei ole aitoa. Muusikonrenttu kuljettaa tarinaa eteenpäin filosofisin pohdinnoin, mutta en ainakaan itse pysty allekirjoittamaan niitä vanhanaikaisia taivas-helvetti-mietteitä. Lisäksi A.K.:n ja Hollyn väliseen kemiaan on lähes mahdotonta uskoa, sillä he ovat niin eri planeetoilta.

Harmillista, koska olin jo odottanut Madonnan nyt levitykseen tulevaa toista ohjausta, Wallis Simpsonin ja Edward VIII:n rakkaustarinan kertovaa W.E.-elokuvaa, mutta nyt en odota sitä enää. W.E. on tosin saanut lehdistössä murskakritiikin.


Kävin viime sunnuntaina katsomassa Orionissa tsekkiläisen Milos Formanin ohjauksen Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over The Cuckoo's Nest, USA 1975). Kävin ensiksi kahvilassa Virven kanssa ja kipitin sitten kiireellä yksin elokuvaan. Olen nähnyt elokuvan ennenkin televisiosta, mutta en muistanut siitä kuin näyttävän loppukohtauksen. Elokuva on hieno, ravisteleva ja viisas tarina terveestä ja kapinallisesta potilaasta (Jack Nicholson), joka yrittää tuoda muiden potilaiden elämään sisältöä ja joka vastustaa ylihoitaja Mildred Ratchedin traditioita. Kyseessä on potilaan ja hoitajan, yksilön ja koneiston, välinen valtataistelu. Elokuva pohjautuu Ken Keseyn vuonna 1963 ilmestyneeseen tajunnanvirtaromaaniin, joka taas on kerrottu mielisairaalassa olevan kaksimetrisen intiaanin näkökulmasta.


Lainasin kirjastosta myös Rob Epstein ja Jeffrey Friedman ohjaaman elokuvan Howl-Huuto (USA 2010), jonka katsoin kun Paula alkuviikosta majottui luokseni pariksi yöksi. Tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon vuonna 1957, jolloin käytiin oikeudenkäyntiä beat-runoilija Allen Ginsbergin (1926-1997) siveettömäksi syytetystä pitkästä runosta "Howl". Syytettynä oli Huuto ja muita runoja -teoksen kustantaja. Runo kuvasi sodan jälkeisen nuoren sukupolven tuntoja. Elokuva kertoo Ginsbergin taiteesta ja elämästä ja siitä millaista oli olla homoseksuaali 1950-luvulla.

Elokuva on todella upea!!!! Se sisältää tarkkanäköisiä ajatuksia niin taiteesta kuin rakkaudesta. Itse runokin on vaikuttava. Lisäksi on terapeuttista ja toivoa antavaa seurata kuinka Ginsberg kipuilee homoutensa kanssa ja ihastuu mahdottomiin kohteisiin, mutta lopulta löytää suuren ja kestävän rakkauden. Siinä missä Madonnan elokuva on epäuskottavaa viihdettä, niin Howl on taidetta, joka tuo tuoreita näkökulmia todellisuuteen ja antaa samaistumiskohteita. Howl ravisteli kunnolla ja ajattelin heti sen loputtua, että tämä täytyy katsoa uudestaan!

perjantai 16. syyskuuta 2011

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

"Haalistuu, haalistuu / sun silmät ja suu"

EDIT. Kiitos Jasminin, tajusin tehneeni tässä postauksessa nolon virheen!! Priden tämän vuoden kappale olikin Reginan biisi "Haluan sinut." Kappale kertoo kevytkenkäisyydestä, sarjaihastumisista ja toisaalta ihastumisen ihanuudesta aina. Se on kevyt ja kuulas kesäkappale. Muuten lauluun sopivat aika samat sanat kuin joilla kuvailin kappaletta "Jos et sä soita", sillä molemmat laulut ovat niin samantyylisiä.


d

Ostin eilen Reginan albumin Soita mulle, joka julkaistiin viikko tai pari sitten. Kyseessä on Reginan neljäs albumi, ja olen ostanut myös kolme edellistä levyä. Uuden levyn musiikki on kuulasta, kaunista, kepeää, seesteistä ja helmeilevää. Edellisen levyn jälkeen äidiksi tulleen Iisa Pykärin sanoitukset ovat runollisia ja pelkistettyjä. Välillä sanoitukset ovat liiankin minimalistisia ja naiiveja mun mukaani, niin kuin aikaisemmillakin levyillä. Ennen kaikkea kappaleet ovat kuitenkin hienoja tunnelmapaloja - ja sävelet upeita. Kriitikot ovat lehdissä ylistäneet, että tällä levyllä Regina on todella hionut tyylinsä huippuunsa.


Levyltä julkaistiin jo alkukesästä single "Jos et sä soita", joka oli Helsinki Pride 2011 -kappale. Hieman yllättävää on se, ettei kappaleessa viitata mitenkään homoihin tai sukupuolivähemmistöihin. Toisaalta ei kappaleessa muutenkaan mainita kertojan ja hänen ihastuksensa sukupuolta, niin kuin ei yleensä koskaan Reginan kappaleissa. Regina ei myöskään ole koskaan ollut musiikissaan kantaaottava tai poliittinen, vaan pyrkinyt ennen kaikkea luomaan hyvää indie-musiikkia. Ehkä Regina halusi tehdä Prideille ennen kaikkea kesäisen ja kauniin haikean kappaleen - tai sitten he vain valitsevat tulevalta levyltään jonkun valmiin kappaleen Prideille. Priden tämän vuoden teema oli rakkaus, ja "Jos et sä soita" kertoo ensikohtaamisesta, jonka seuraukset jäävät auki. Kertoja on ihastunut johon kuhun (luultavasti juhlissa) ja antanut tälle puhelinnumeronsa, mutta toisesta ei sitten kuulukaan mitään - eikä sillä lopulta ole kertojalle enää niin suurta väliäkään.

"Jos et sä soita" -kappale (siitä ei ole tehty musiikkivideota): 

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Queer-elokuvia joka makuun! Tai ainakin lepakkomakuun...

Muistittehan, että tänä aamuna alkoi netissä lipunmyynti Rakkautta ja anarkiaa -festareille. Ostin sinne kohtuullisesti liput kahteen elokuvaan ja kahteen japanilaiseen animaatioon. Mainitsen näistä valinnoistani erikseen kotimaisen elokuvan Pystyssä, jonka tapahtumapaikkoja ovat Kallio ja Punavuoren baarit, ja jossa näyttelee Kristiina Puukko!
***


Katsoin eilen kaverilta lainaamani ranskalaisen uutuuselokuvan Tomboy, joka näytetään myös R&A:ssa. Se kertoo 10-vuotiaasta transsukupuolisesta lapsesta. Elokuvassa transsukupuolisuutta ei tosin mainita kertaakaan ääneen, eikä leffassa muutenkaan selitellä mitään. Leffa on hyvin realistinen ja pyrkii luonnollisuuteen - siinä ei ole edes taustamusiikkia.

Päähenkilön perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, jossa poikatyttö Laure alkaa salaa perheeltään teeskennellä naapuruston lapsille olevansa poika. Vastakohdan Laurella luo hänen tyttömäinen pikkusiskonsa, joka on mainio tapaus.

Vaikka elokuva kuvaa väärään kehon syntymisen tuskaa, niin se on ennen kaikkea hyvin aito ja kaunis kuvaus lapsuudesta. Siinä esitellään paljon lasten leikkejä ja keskinäistä kaveruutta sekä lasten ja vanhempien välisiä hyviä suhteita. Kerrankin vähemmistöistä kertova elokuva, jossa päähenkilön vanhemmat ovat fiksuja, lämpimiä ja ymmärtäväisiä, eivätkä ahdasmielisiä kiihkoilijoita.

Päähenkilöä esittää muuten tyttö, vaikka hän näyttääkin täysin pojalta! Tomboy herättää huomaamaan, kuinka sukupuolten välinen ulkoinen ero lapsena syntyy vain vaatteilla ja hiustyylillä.


Katsoin tänään Lontoosta ostamani dvd:n Elena Undone (USA 2010). Jännittävää on se, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Kyseessä on tarina kielletystä salasuhteesta, itsensä löytämisestä ja ylipäätään romanttisen rakkauden voimasta. Päähenkilö Elena on uskonnollinen perheenäiti, joka on kaiken kukkuraksi ollut 15 vuotta naimisissa pastorin kanssa. Hän tulee vanhoillisesta intialaisesta perheestä. Kuitenkin Elena täysin yllättäen rakastuu uuteen ystäväänsä, lesboon kirjailijaan. Koko Elenan maailma menee sijoiltaan - mutta ensimmäistä kertaa hän todella elää.

Elokuvassa on myös kehyskertomus, jossa pohdiskellaan sen oikean löytämistä ja esitellään todellisia pariskuntia, jotka ovat löytäneet toisensa epätavallisin tavoin. Aluksi tämä kehystarina tuntui amerikkalaisen imelältä ja oudolta, mutta sitten ihan kiintoisalta. Lisäksi pienempiä tositarinoita pariskunnista esittelevä kehys tuntui heti tutulta, ja sellainenhan onkin myös vuoden 1989 hittielokuvassa Kun Harry tapasi Sallyn. Elena Undonessa tosin esitellään myös ei-hetero-pariskuntia.

Elena Undone
Elena Undone on todellinen eye candy, koska molemmat naiset ovat niin huippukauniita. Henkilöhahmoista on myös helppo pitää, koska he ovat niin sympaattisia, herttaisia ja fiksuja. Mukavaa, että kerrankin tyttörakkauselokuvassa ei kuvata teini-ikäisiä vaan lähemmäs nelikymppisiä naisia (joilla tosin on parikymppisten vartalot...). Elokuvan on ohjannut lesbo, joka extra-osiossa kertoo halunneensa kuvata mahdollisimman taiteellisen ja herkän naisten välisen rakastelukohtauksen. Voin sanoa, että se kohtaus on kyllä pitkä ja kaunis...

Sea Purple
MUTTA mikä mahtavinta, tajusin Elena Undone -dvd:n traileriosiota katsoessani, että on olemassa lontoolainen yritys nimeltä Peccadillo Pictures, joka tuo Englantiin valtavat määrät queer-elokuvia! Peccadillon verkkosivuilta löytyy esittelyjä monista niin tutuista kuin Suomessa tuntemattomista gay-elokuvista. Etusivun lopussa esitellään pian ilmestyvä historiallinen Sea Purple, joka kuulostaa erityisen jännittävältä. Se on tositarina katolisessa Italiassa 1800-luvulla eläneestä nuoresta naisparista.

Sivuilla on linkit Amazonin verkkomyymälään kaikista niistä elokuvista, jotka ovat jo ilmestyneet dvd:llä. Kyseiset dvd:t voi siis tilata Isosta-Britanniasta Suomeen, eivätkä dvd:t edes maksa paljon! Vaikka ostinkin Lontoosta kolme uutta dvd:tä, niin tilasin nyt heti kaksi uutta tyttörakkausleffaa: Lost And Delirious (2008) ja I Can't Think Straight (2008). Aion myöhemmin tilata lisää leffoja, sillä sivuilta löytyi vaikka kuinka paljon houkuttelevia uusia elokuvia... apua. (En tiedä, miksi teksti on yllättäen pienentynyt, huoks.)

tiistai 6. syyskuuta 2011

Lontoo valokuvin

The London Eye päässäni
 Hello hello!

Kotona jälleen. Palasin tosiaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Nyt olen "kotiarestissa", koska loukkasin molemmat jalkani matkalla... Ei mitään vakavaa, kävelin vain niin paljon, että sain kantapäihini ja varpaisiini paljon vesirakkuloita, jotka kipeästi puhkesivat. Yh. Olen kävellyt sunnuntaista lähtien linkkaamalla, joten tein tänään töitä etänä.

Matka oli todella runsas, inspiroiva ja hauska!! Reissu todellakin toteutti odotukseni, vaikka kommelluksiakin sattui paljon ja Iriini parka sairastui lauantai-iltana. Juhlimme, kävimme museoissa, teattereissa, kaupoissa ja ulkona syömässä, herkuttelimme piknikillä... Suurimman osan kokemistani paikoista voitte nähdä ottamissamme valokuvissa. Vain joistakin kaupoista, kahviloista ja pubeista en ottanut kuvia.

Mulla ei ole myöskään valokuvia itä-lontoolaiselta indiehenkiseltä queer-klubilta, Vogue Fabrics -yökerhossa olleelta Booby Hatch -klubilta, jolla kävimme perjantaina juhlimassa. Siellä oli paljon hyvännäköisiä hipsterilepakoita. Kävimme myös lauantaina Sohossa sijaitsevassa Lontoon kuuluisimmasta lesboyökerhosta Candy Barissa, jossa kuvataan myös tosi-tv-sarjaa paikan työntekijöistä ja asiakkaista (lauantaina ei tosin näkynyt kameroita).

Täytyy sanoa, että nuo lepakkopaikat tekivät muhun suuren vaikutuksen. Candy Bar oli täpöytäynnä jo yhdeksältä illalla, porukka oli hyväntuulista enkä ole koskaan nähnyt niin paljon niin kauniita nuoria naispareja... L-koodi todella heräsi eloon Candy Barissa! Juttelin siellä New Yorkista Lontooseen lomalle tulleen parikymppisen naisparin kanssa. He olivat jo kolmatta iltaa peräkkäin juhlimassa Candy Barissa ja edelleen täynnä energiaa. Ulkomailla ylipäätään aina yllättyy positiivisesti siihen kuinka puheliaita ja ystävällisiä monet tuntemattomat ovat, jo kaupankassoista lähtien.

Ehdin myös jo Iriinin ja Leen luona nähdä australialaisen ovelan elokuvan Griff the Invisible, joka näytetään tämän kuun lopulla Rakkautta ja anarkiaa -festareilla.

Olkaa hyvä, täällä valikoima Lontoosta ottamistani valokuvista!