Suositut tekstit

tiistai 29. marraskuuta 2011

Apinatytöt vikeltävät suoraan sydämeen


Ja nyt päivän kolmas postaus!

Kävin nimittäin eilen ystäväni Niinan kanssa katsomassa Kino Engelissä elokuvan Apinatytöt (Apflickorna / She Monkeys, Ruotsi 2011) sekä uudistuneessa Café Engelissä. Café Engelin tunnelmallinen pianohuone on poissa, mutta tarjoilu oli todella ystävällistä. Oli hauskaa tilata vanhahtavasti "kuumaa suklaata" ja katsella ikkunasta Senaatintorilla tuulessa tanssivaa joulukuusta.

Lisa Aschanin esikoisohjausta Apinatyttöjä on sanottu feministiseksi länkkäriksi. Trillerimäinen elokuva kertoo seksuaalisuuden heräämisestä ja teini-iän raadollisuudesta. Pääosassa ovat kaksi ruotsalaista teinityttöä, jotka harrastavat vikellystä eli hevosakrobatiaa, ja ystävystyvät lajin tiimoilta. Klassisessa asetelmassa kaunis, kunnianhimoinen ja itsevarma Cassandra opettaa ujoa ja vaatimattomampaa Emmaa. Tyttöjen välinen suhde on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa ja sisältää valtapelejä. Emman ja Cassandran välillä on seksuaalista jännitettä ja ihastusta. Apinatyttöjen (nimi tulee varmaan tyttöjen fyysisestä notkeudesta) on sanottu rikkovan tabuja, millä tarkoitetaan kenties juuri tyttöjen ihastusta toisiinsa sekä Emman päiväkoti-ikäistä pikkusiskoa Saraa, joka uskaltaa ajatella itsenäisesti ja jonka seksuaalinen käytös taas hämmentää ja häiritsee ympäristöä.

Elokuva on omaperäinen ja aiheet kiinnostavia. Liputan aina elokuville, joissa pääosissa ovat tytöt ja aiheena lesbous... Oli myös mukavaa, että elokuvaan valitut tytöt olivat kerrankin toki nättejä mutta arkisia ja luonnollisia, eivät mitään barbieita. Miinusta antaisin siitä, että leffa on niin pienimuotoinen, hidastempoinen ja vähäeleinen, ja että loppujen lopuksi siinä ei tapahdu paljon.

Mutta tällaisia feministisiä elokuvia tytöistä kaivataan aina! Kyllä Ruotsissa osataan - mieleeni tulevat esimerkiksi myös Fucking Åmål ja Hip hei Hutsu... Mutta miksi leffateatterin yleisössä oli eilen vain naisia? Eikö poikia ja miehiä kiinnosta yhtään elokuvat, joissa pääosassa ovat tytöt?


Cassandra eli näyttelijä Linda Molin

Sara keikistelee bikineissä

Valokuvapäivitys tapahtumarikkaalta viikonlopulta...

Tässä tulee valokuvapäivitystä. Kävin nimittäin viime viikonloppuna mm. katsomassa Kiasmassa modernia afrikkalaista taidetta esittelevän suuren ARS11-näyttelyn, jonka pääsi katsomaan vain viidellä eurolla kun se oli pystyssä viimeistä viikonloppua, sekä kävin ensimmäistä kertaa Stadionin näköalatornissa (maksaa viisi euroa)!

Kävin perjantaina myös remontin jälkeen avatussa täysin uudistuneessa Kluuvin tavaratalossa, joka nyt panostaa luomuruokaan, ekoiluun ja viileään tyylikkyyteen. Testasimme Kluuvin yläkerran kahvilan, jossa saa hauskasti istua säkkituoleilla. Vielä pitää päästä testaamaan Kluuvin uusia ravintoloita (testasin jo pohjakerroksen Eat & Joy -maatilatorin kiikkutuolin...). Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina tuli sen sijaan syötyä jopa neljässä ravintolassa: Vanhan kauppahallin Soppakeittiössä, tiki-ravintola Kokomossa Punavuoressa, meksikolaisessa Santa Fe:ssä keskustassa ja runsaalla sunnuntaibrunssilla paremmin yökerhona tunnetussa Pacificossa Kalliossa. Kaikki olivat todella hyviä, mmm.

Kiasma: etelä-afrikkalaisen Mary Sibandan ratsastava palvelustyttö on tässä kuin fantasiamaailman kuningatar (ja ikkunasta näkyy ratsastava Mannerheim).

hyvä ohje

Kiasmassa: näyttävät ihan kolikoilta, mutta ovatkin peltisiä purkinkansia!

Vanhan kauppahallin Soppakeittiössä herkullinen kasvis-borshekeittoni.

Kluuvin ylimmän kerroksen kahvilassa, jossa on säkkituolit.

Stadionin torni

Kotikaupunkimatkailua eli näkymiä Stadionin tornista auringonlaskun aikaan - noin kolmelta iltapäivällä!


Minä, joka leikin viikonlopun ajan turistiopasta


kaunis näkymä Töölönlahdenrannalla

Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä!


Ostin kesällä pokkariversion bestselleristä Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2009) ja sain sen vihdoinkin tällä viikolla luettua. Teoksen on kirjoittanut ranskalainen Pierre Bayard, joka todella tuntee kaunokirjallisuuden, sillä hän on ranskalaisen kirjallisuuden professori ja vielä psykologikin. Hän osaa myös kirjoittaa ihailtavan kevyesti ja hauskasti, minkä täytyy olla pitkän kirjoitustaustan tulosta.

Aluksi kirjan väitteet tuntuivat mielestäni ylimielisiltä ja moraalittomilta. Luen itse kohtuullisen paljon ja tämä kirja tuntui halventavan lukeneisuutta. Toisaalta ymmärsin Bayardin väitteet (hänen on myös itse täytynyt lukea paljon, sillä hän viljelee kirjassaan paljon viitteitä mitä mainioimpiin teoksiin). Bayard kirjoittaa, että kukaan ei koskaan ehdi elämänsä aikana lukea kuin murto-osan klassikoista ja bestsellereistä, monet lukemamme kirjat unohdamme emmekä edes muista lempikirjojamme kuin sumeasti eikä kaikkia kirjoja edes tarvitse lukea, jotta niistä ja niiden aiheista osaisi sanoa jotain. Olen itsekin skipannut monia tylsältä kuulostavia klassikoita, mutta silti jossain keskustelussa viitannut niihin, koska tunnen kuitenkin kirjojen aiheen ja paikan kirjallisuuskaanonissa... Bayard sanoo, että jos osaa puhua tai kirjoittaa vain kirjoista, jotka on lukenut, silloin ei uskalla käyttää mielikuvitustaan eikä omaa ajatteluaan. Mikä voisi vaatia enemmän mielikuvitusta ja rohkeutta kuin puhua kirjasta, jota ei ole lukenut...

Parasta antia on mielestäni kirjan viimeinen luku "Itsestä puhuminen", joka on todellinen luovuuden ylistys ja luovan kirjoittamisen oppikirja. Luku nostaa myös kirjakriitikot uuteen arvoon, koska Bayardin mielestä taiteesta kriittisesti keskusteleminen on vaikeampaa ja vaatii suurempaa sivistystä kuin itse taiteen luominen. Kirjakritiikin pitäisi myös olla oma itsenäinen taideteoksensa ja auttaa kirjoittajaa näkemään jotain uutta itsessään. Taiteen luominen vaatii myös samanlaista kriittistä kykyä kuin kriitikolla on. Bayard kirjoittaa viimeisessä luvussa, että tärkeintä on käyttää kirjoja vain apuvälineinä itsensä tutkimiseen ja siihen, että tulee itse luovaksi ihmiseksi. Tärkeämpää kuin vain lukea muiden tekstejä, on kirjoittaa myös itse, luoda.

"Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista."

"Omien teosten luominen on siis looginen ja toivottava seuraus siitä, että opettelee puhumaan ei-lukemistaan kirjoista."

torstai 24. marraskuuta 2011

Uudessa Nuku-nukketeatterimuseossa Tallinnassa

Akvaariossa oli isoja kaloja!

Olin eilen vanhempieni ja Ona-siskoni kanssa päivän Tallinnan-risteilyllä. Törmäsimme sattumalta nukketeatterimuseoon nimeltä Nuku. Viiden euron hinnalla pääsi kulkemaan koko kaksikerroksisen ja sokkeloisen museon läpi. Rakennuksessa toimii myös nukke- ja nuorisoteatteri. Kurkkasimme esiintymissaliin, jossa oli menossa näytelmäharjoitukset.

Nukketeatterista tulee lapsuuden teatterikokemusteni lisäksi mieleeni elokuva Veronikan kaksoiselämä, jossa toisen Veronikan ihastus on nukketaiteilija (kuinka kiehtovaa).

Huomasimme eilen samalla, että Nukussa on kiva ja todella edullinen kahvila ja lounasravintola. Sieltä tosin saa vain yhtä lounasannosta, mutta se maksaakin vain muutaman euron. Nuku sijaitsee vanhassa kaupungissa aivan lähellä Raatihuoneentoria, osoitteessa Nunne-katu 8.

Netistä selvisi, että tämä nukketaiteen keskus on avattu remontoidussa rakennuksessa vasta maaliskuussa 2010. Aikaisemmin osoitteessa oli muistaakseeni myös ihana Depeche Mode -kellaribaari, jota turhaan etsin tammikuussa 2010 - ja nyt taisi selvitä syy rokkibaarin katoamiselle.

Museossa oli paljon käsinukkeja, mutta en saanut niistä hyviä kuvia lasin läpi. Tässä onkin ottamiani valokuvia näyttelijöiden asuista. 






kuva Tallinnasta näköalatasanteelta

Näköalatasanteelta mäen päältä pääsi pois myös kiemuraisia portaita pitkin.

Uusi sushibaari Punavuoressa jatkaa äidillistä linjaa

Mun avocado-makit ja tofu-misokeitto, ja takana Annastiinan California-makit.

Testasin tällä viikolla ystäväni Annastiinan kanssa Iso-Roobertinkadulle vastikään avatun pienen sushiravintolan nimeltä Miyako - Mama's Sushi Bar. Hassua sinänsä, mutta paikalla on sama omistaja kuin 200 metrin päässä olevalla yökansan klassikolla, Big Mama's -pitserialla. Ne muodostavat yhdessä Mama's Food -yrityksen.

Alkupalaksi söimme perinteiset tofu-misokeitot, joihin tofu-lisä toi enemmän ruokaisuutta. Tilasin tuorejuustoa, kurkkua, avocadoa ja merilevää sisältävät kasvismakit, jotka olivat oikein mehukkaita. Tuorejuusto toi niihin jännän täyteläisen ja voimaisen maun. Miyakoon ei tosin kannata tulla, jos on sudennälkä, koska useita sushiannoksia keräämällä hinta kohoaisi nopeasti hyvin korkeaksi. Jälkiruuaksi söin erikoista ja erittäin hyvää vihreä tee -jäätelöä, joka oli vain aavistuksen makeaa.

Ulkomaalainen henkilökunta oli todella sydämellistä ja juttelevaista. Sain jälkiruuaksi toisen kahvikupin ilmaiseksi, sekä Annastiina sai ilmaiseksi jasminiteetä. Saimme molemmat vielä ilmaiseksi suklaakonvehdit.

Vihreä tee -jäätelö on parempaa kuin vihreä tee, josta en juomana niin välitä.

maanantai 21. marraskuuta 2011

1930-luvun teemabileet


Totta se on: täytin lauantaina 30-vuotta. Pidin bileet - niin kuin aina syntymäpäivänäni. Tuli juhlittua jatkopaikassa K23:n naistenbileissä pilkkuun eli puoli neljään asti - kyllä vanhakin jaksaa...

Picasawebin albumini ilmainen kuvatila alkaa uhkaavasti olla täynnä, joten loin tänään tilin Kuvablogiin. Täällä on kuvia 1930-luvun teemabileistäni. Olin varannut maksutta Iso Roba 10 -baarin takahuoneen. Paikka muuten sopi täydellisesti teemaan punaisine seinineen ja nahkasohvineen. Kutsuin noin 50 ystävää, joista lopulta kai vähän alle puolet pääsi paikalle, niin kuin tyypillistä on. Oli vauhdikasta ja hauskaa!

Sunnuntaina juhlimme taas ystäväni Eiran kolmekymppisiä Orion-elokuvateatterissa katsomalla kutsuvierasnäytöksessä Woody Allenin elokuvan Annie Hall (1977) ja lounastamalla Putte's Pizzeriassa. Kannattaa muuten testata tuo uusi trendipitseria Kalevankadulla!

Kuinka Patti Smithistä tuli rokkari, runoilija ja kuvataiteilija

Kuva on otettu New Yorkissa, vaikka näyttääkin ihan Helsingin Suvilahdelta, heh.

Olen pitänyt Patti Smith -kuurin, johon kuului hänen itse kirjoittamansa tuoreehko elämäkerta Ihan kakaroita (WSOY 2010), debyyttilevy Horses (1975) ja Patti Smithin uusin runokirja Viattomuuden tunnusmerkit (WSOY 2010). Näin Pattin laulamassa Provinssirockissa kesällä 2007, ja hän oli lavalla karismaattinen, vaikka oli silloin jo 60-vuotias.

Ennen kaikkea muhun teki suuren vaikutuksen kirja Ihan kakaroita. Se on loistava kuvaus taiteilijan kutsumuksesta, nuoruudesta ja elinikäisestä ystävyydestä. Patti Smith kertoo teoksessa ennen kaikkea elämästään 19-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Vuonna 1969 hän muutti lukion jälkeen 19-vuotiaana yksin New Yorkiin päämääränään tulla jonkin alan taiteilijaksi, luultavammin runoilijaksi. Hänellä ei ollut edes rahaa, majapaikkaa eikä työpaikkaa. Aluksi Patti nukkui yönsä puistojen penkeillä.

Ennen kaikkea kirja on kertomus Patti Smithin ja samanikäisen Robert Mapplethorpen syvästä ystävyydestä. He törmäsivät toisiinsa sattumalta 19-vuotiaana New Yorkissa ja kumpikin oli asunnoton ja halusi taiteilijaksi. He etsivät yhteisen asunnon ja heistä tuli erottamattomat. He olivat pariskunta - ja myöhemmin ystäviä Robertin tajuttua olevansa homo. Robert Mapplethorpesta tuli kuuluisa valokuvaaja. Kirjan sanoma on, että kannattaa uskoa unelmiinsa ja elää itsensä näköinen elämä.

Robertin kuuluisimpia valokuvia on tämä muotokuva Pattista tämän Horses-levyn kannessa.

Patti ja Robert nuorina Nykissä

perjantai 18. marraskuuta 2011

Kun kaipaat räjähtävää elokuvakokemusta... Kaboom!


Jatkanpa taas elokuvapäivityksellä, koska menin ostamaan uuden DVD:n. Gregg Arakin käsikirjoittama ja ohjaama scifi-komedia Kaboom (USA 2010) on nimensä mukaisesti oikea räjähdys. Elokuva pyöri tänä vuonna Suomessa elokuvafestareiden lisäksi jopa Finnkinon teattereissa ja KesäKino Engelissä, mutta en silti ehtinyt näkemään tätä elokuvaa isolta kankaalta. Muistan kesältä isot Kaboom-julisteet DTM:n ikkunoissa.

Tarina sijoittuu amerikkalaiseen collegeen ja sen huumeiden ja seksin täyttämiin bileisiin. Sitten kampukselta löydetään tytön ruumis ilman päätä...

Keskiössä ovat biseksuaali, vähän kaikkien kanssa vehtaava kauniskasvoinen Smith, joka on salaa ihastunut uuteen heteroon junttikämppäkaveriinsa, sekä Smithin paras ystävä Stella, joka on cool taideopiskelija ja sinkkulesbo. Oikeastaan kaikki elokuvan henkilöt ovat nuoria, hyvin seksikkäitä ja seksuaalisesti aktiivisia... Samalla heillä on kuitenkin myös epävarmat puolensa. 

Stellan deitti Lorelei
Elokuva on hassu tarina seksistä, ihmissuhteista, ihastumisista ja yliluonnollisesta salapoliisiarvoituksesta. Kaboom on kieli poskessa tehty b-luokan elokuva, joka ei pyrikään uskottavuuteen, ja joka on selvästi suunnattu teineille ja vähän päälle parikymppisille. Tässä elokuvassa voi tapahtua mitä vain hullunkurista.  

Päähenkilö Smith on sympaattinen poika ja hänen ystävänsä Stella on hyvin teräväkielinen mutta hauska. Kaboomin ansiona ovat fiksut huomiot ihmissuhteista ja deittailukuvioista (ja jopa elokuvataiteesta), sekä tapa nähdä seksuaalisuus iloisena asiana. Parasta on, että Kaboom kuvaa erilaiset seksuaaliset suuntaukset täysin luonnollisina ja samanarvoisina - ja näistä ansioista se palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla.

opiskelijatytön bilelookia

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kun tyttörakkaus aiheuttaa pahennusta sisäoppilaitoksessa



Katsoin eilen Amazonista tilaamani DVD:n Lost and Delirious (Kanada 2001). Tämä kymmenen vuoden takainen draamaelokuva perustuu löyhästi Susan Swanin omaelämäkerralliseen kirjaan The Wives of Bath, joka kertoo hänen teini-iästään sisäoppilaitoksessa 1960-luvun alussa. Elokuvassa tarina on siirretty nykyaikaan, mutta leffaan on silti jäänyt hieman vanhahtavaa arvomaalimaa, koska homous on koulun oppilaille ja oppilaiden vanhemmille niin suuri kauhistus ja vieras asia.

Hiirulaiseksi kutsuttu ujo teini-ikäinen Mary (Mouse) menettää rakkaan äitinsä. Hän joutuu tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa hänellä on kaksi kämppäkaveria, joiden kanssa hän ystävystyy. Kämppikset ovat kapinallinen poikatyttö-Pauline (Paulie) ja tyttömäinen Victoria (Tori), jotka ovat salaa rakastavaisia. Mary itse kuvataan seksuaalisesti vielä hyvin nupullaan olevaksi ja heteroksi, joka ei kuitenkaan järkyty kämppistensä suhteesta.

Elokuva on kaunis mutta aika klassinen kertomus nuoruudesta, ensirakkaudesta ja ystävyydestä. Olisin varmaan ollut tosi vaikuttunut ja haltioissani tästä elokuvasta kymmenen vuotta sitten, mutta nyt olen jo nähnyt useamman tämän kaltaisen elokuvan. Tarina lesboudesta ja rakkaussuhteesta kuvataan vähän hassusti sivustakatsojan (Maryn) silmin. Sydänsuruja kuvataan realistisesti, mutta ne vievät elokuvan ennemminkin tragedian kuin rakkauselokuvan genreen. Elokuva saa loppupuolella synkkiä, väkivaltaisia ja itsetuhoisia sävyjä, eikä sitä voi mielestäni pitää suloisena rakkaustarina, jollaisena sitä mainostetaan... Enkä koskaan jaksa ymmärtää henkilöhahmoja, jotka valitsevat oman onnensa sijaan vanhempiensa miellyttämisen. Tosin täytyy muistaa, että elokuvan hahmot ovat vielä epävarmoja teinejä, riippuvaisia vanhemmistaan ja koulussa, joka on usein erilaisille nuorille sosiaalisesti ahdistava paikka. 




Paulie: Lesbian? Lesbian? Are you fucking kidding me, you think I'm a LESBIAN?
Mouse: You're a girl in love with a girl, aren't you?
Paulie: No! I'm PAULIE in love with TORI. Remember? And Tori, she is, she IS in love with me because she is mine and I am hers and neither of us are LESBIANS!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Läksiäiseni

Eilen se sitten oli: viimeinen työharjoittelupäiväni toimittajana Verkkokirjastoyksikössä. Kuuteen kuukauteen ehti mahtua paljon - ennen kaikkea paljon tekstejäni eri nettisivuilla. Vietimme eilen kehittämispäivän Kallion kirjaston kokoushuoneessa ja lounaan Siltasessa.

Kehittämispäivän jälkeen ihanat työkaverini lähtivät juhlimaan kanssani viimeistä kirjastopäivääni kahteen baariin: Sivukirjastoon ja Mustaan Kissaan. Kollegat tarjosivat mulle drinkkejä sekä sain heiltä lahjaksi kohtalokkaan kauniin, lusikkaan (!) tehdyn kaulakorun ja taidepostikortin.

Eikä kirjastourani loppunut tähän, koska sain eilen kuulla, että jatkan sinne vielä keikkatyöläisenä. Mun ja valokuvaajamme pitää ainakin saada tarinalaatikko-sarjamme valmiiksi. Käyn tuon projektin takia tekemässä haastatteluja kaikissa Helsingin 35 kaupunginkirjastossa, ja vielä on seitsemän kirjastoa jäljellä. Olen myös suunnitellut alkavani opiskella informaatiotutkimusta, ainakin perusopintojen verran, jotta voin työllistyä esimerkiksi kirjastoissa.

Läksiäislahjani, jonka sain The Ounce -teepuodin paperikassissa.

Potretti-riipus on Muumurun mallistoa.

Virve oli ostanut kaulakorun sekä kirjoittanut kortin taakse hienon lainauksen Tove Janssonilta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

"Ollako subjekti vai objekti?"

Nyt kun kerrankin ehdin kirjoittaa, niin tässä tulee vielä päivän kolmas blogiteksti.


Kävin tämän viikon tiistaina ystäväni Jasminin kanssa Töölön torilla yhdessä suosikkikahvilassani Café Tin Tin Tangossa ja Q-teatterisssa katsomassa Saara Turusen näytelmän Broken Heart Story.

Teatterin kotisivuilla tiivistetään hyvin näytelmän juoni: "Broken Heart Story on tarina taiteesta ja rakkaudesta. Näytelmä syventyy kysymyksiin identiteetistä, valinnoista ja siitä miten elää tullakseen onnelliseksi. Esitys rakentaa omalaatuisen maailman eeppisen ja absurdin kerrontatavan ympärille. Haikean tarinan seassa kuplii huumori ja kevyt ote suuriin kysymyksiin."

Naisellinen kaunotarsielu ja miehekäs kirjailija
Näytelmä on feministinen, niin kuin kuulemma Saara Turusen tekstit ja ohjaukset aina ovat. Lisäksi se on hyvin tiivis: vain puolitoista tuntia ilman yhtään väliaikaa. 

Päähenkilö on viiksekäs naispuolinen kirjailija (Elina Knihtilä), joka haluaa kirjoittaa vakavan romaanin, mutta hän ei pysty enää kirjoittamaan, koska on kadottanut hupakkomaisen, romanttista rakkautta etsivän sielunsa (Laura Birn).  Näytelmä pohtii, pitääkö valita taiteen ja rakkauden väliltä, ja kuinka yhdistää työ ja rakkaus sekä naisellisuus ja vakavasti otettavuus. Tarinan moderni nainen epäonnistuu, valitsee hän sitten rakkauden tai työn.

Teemat olivat todella kiinnostavia, hahmot hassuja ja lavalla hyödynnettiin kekseliäästi livevideokuvaa. Miinusta siitä, että esitys oli makuuni liiankin absurdi ja jätti siksi välillä vähän tyhjän päälle. Kun kissaa esittää lavalla popcornia sylkevä tyttö, niin käsikirjoittajan ajatusta ei enää tavoita... Välillä meni siis vähän kikkailun puolelle. Kuitenkin ennen kaikkea raikas ja tyttövoimaa huokuva esitys. 

Mainio yksityiskohta on se, että sielu muistelee (ironisesti) sitä, kuinka ihaili lapsena romanttista komediaa Pretty Woman (1990). Kyseinen elokuvahan on täysin käsittämätön hitti, koska se on niin epäuskottava ja naisia halventava aikuisten satu: Julia Robertsin esittämä hyväsydäminen, hupsu ja kaunis prostituoitu (maailman käytetyin naishahmo miesten kirjoittamissa romaaneissa ja elokuvissa) pääsee naimisiin rikkaan liikemiehen (Richard Gere) kanssa, ja entisestä prostituoidusta tulee näin onnellinen kotivaimo...


Sinisukkien tarinoita


Olen kokenut valaistuksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olen ollut feministi - niin kuin on jokainen järkevä ihminen, joka kannattaa sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä sukupuoliin ja seksuaalisiin suuntauksiin liittyvien ennakkoluulojen kumoamista.

Kyseessä on suomalaisen sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojolan toimittama suomennusvalikoima ruotsalaisten naispuolisten sarjakuvapiirtäjien feministisiä sarjakuvia. Kokoelman nimi on Suffragettien City (Schildt, 2011). Ostin sarjakuva-albumin Helsingin Kirjamessuilta viime viikolla. Rojola on tehnyt ison palveluksen meille kaikille, joiden ruotsin kielen taito on vähän niin ja näin...

Kokoelman sarjakuvissa pohditaan romanttisen parisuhteen historiaa, erilaisia romanttisia ja eroottisia ihmissuhteita, naisten rooleja yhteiskunnassa, luonnon tuhoamista ja arjen seksismiä. Kirjassa on tosielämästä ja taiteesta monia huomioita, joita en ole ennen tullut ajatelleeksi. Lisäksi sain nyt varastoon monia napakoita vastauksia tilanteisiin, joissa joku heittää (yleensä tietämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan) jonkun naisia, feministejä tai homoseksuaaleja halventavan kommentin. Kokoelman sarjakuvapiirtäjät eivät ole turhan ryppyotsaisia, vaan käsittelevät aiheitaan huumorilla. Todella rohkea, inspiroiva, hauska ja fiksu teos!

Yhdessä sarjakuvassa esitellään yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdellin (Lepakkoelämää, Hautuukoti) jo 1990-luvulla esittämän ja yhä toimivan kolmen kohdan kriteerin hyvälle elokuvalle / animaatiolle. Elokuvassa / animaatiossa tulee olla:

1. vähintään kaksi naishahmoa
2. naishahmojen tulee puhua toisilleen
3. naishahmojen tulee puhua keskenään muustakin kuin miehistä

Sarjakuvakokoelman nimi tulee David Bowien kappaleesta "Suffragette City" vuodelta 1973.
Suosittelen myös netistä löytyvää uutta kirjaa: Microaggressions in Everyday Life: Race, Gender, and Sexual Orientation. En ole vielä itse lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen kuullut ja keskustellut kahvipöydän ääressä sen kiinnostavista teorioista. 

P.S. Katso suffragetti-sana Wikipediasta.

Jännät poliisit...

Jee, huomenna se taas jatkuu! Nimittäin Pasilan neljäs tuotantokausi alkaa huomenna. Avaa siis telkkari maanantaina klo 20.30 TV2:lta.



Maanantaihan on nyt mun tv-sarja-päiväni, koska silloin tulee myös Subilta Taran monta elämää.

"Taran monta elämää" kertoo fiksusta lähiöäidistä, joka kärsii dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä eli sivupersoonista.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Lesbisiä teoksia: runokirja ja kaksi elokuvaa

Huh, sori päivitystauko! Nyt tulee päivitys tämän viikon lesbisistä teoksista...


Lainasin kirjastosta runoantologian Ääriviivasi ihollani - Naisten rakkausrunoja naisista (1991). Runoja on sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoittajat ovat ympäri Suomea asuvia amatöörejä, jotka sattuvat harrastamaan runojen kirjoittamista ja olemaan lesboja. Mukana on kaksi "ammattirunoilijaa" eli Kaarina Valoaalto (en ollut ennen kuullutkaan, mutta kaunis sukunimi) ja ihana Mirkka Rekola.

Itse luen kohtalaisen paljon runoja, joten nämä lyriikat olivat näkökulmastani hyvin epätasaisia eivätkä ehkä edes taidetta ollenkaan  - mutta täytyy sanoa, että oli silti kiinnostavaa lukea tosielämän huomioita naisten välisistä suhteista. Kirja on myös varmaan ilahduttanut monia lepakoita 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa ei vielä ollut saatavilla näin paljon lesbistä kulttuuria kuin nykyään - eikä teoksia voinut tilata netin kautta ulkomailta.

Pidin tästä runosta:
"Se että olet nainen / ja minä / on käytännössä / arjen sarjaa, / jonka kuitenkin / lataan / merkityksiä täyteen: / esteettisiä silkkialusvaatteita, / joita ripustan / mieluummin narulle kuin / vauvanvaippoja tai miesten kalsareita, / yhteistä intoa valmistaa herkullista / lauantai-ateriaa, / hajuvetesi tuoksua ihollani / ja lakanoissa, kun olet poissa"
ote A. Iskan Arki-sarjasta


Lainasin kirjastosta myös elokuvan Boys on the Side - Matka ystävyyteen (USA 1995). Feministisessä ja lämminhenkisessä mutta draamaa täynnä olevassa tarinassa kolme sinkkunaista ystävystyy ja ajaa yhdessä autolla Kaliforniaan, josta he kaikki etsivät parempaa onnea. Whoopi Goldberg esittää räväkkää Janea, joka on työtön yökerholaulaja ja lesbo. Mary-Louise Parker (Weeds-sarjan Nancy!) on estoinen Robin, joka sairastaa AIDSia. Vasta 20-vuotias Drew Barrymore on superflirttaileva ja naiivi Holly, joka jättää väkivaltaisen huumediileri-avomiehensä.

Elokuvassa on paljon yhtymäkohtia feministiseen klassikkoon Thelma ja Louise (USA 1991). Whoopin esittämä Jane vitsaileekin intertekstuaalisesti, ettei aio ajaa tyttöjen kanssa alas kallionkielekkeeltä... 


Voitte varmaan arvata, että lainasin elokuvan Whoopi Goldbergin lesboroolin takia... Elokuvassa puhutaankin ajankohtaan nähden ihailtavan avoimesti lesboudesta. Se mikä ärsyttää nykynäkökulmasta, on perinteinen onnettoman lesbon rooli: Jane ihastuu tietysti vain saavuttamattomiin heteronaisiin ja on aina yksin ja surumielinen rakkauden suhteen.


Kiitos Jasminille, joka lainasi mulle kauhuelokuvan The Shiver of Vampires - Vampyyrien värinät (Ranska 1971). Heh hee... Tämä oli niin posketon pätkä, että seipäät pois. Ohjaaja Jean Rollin on kuuluisa unenomaisen mystisistä vampyyrielokuvistaan. Tämä kauhuelokuva ei ole (veri)tippaakaan pelottava, vaan enemmänkin huvittava. Juoni on kökkö, erikoistehosteet tietysti 1970-lukulaisia ja veri on kirkkaanpunaista tekoverta.

Mutta tämän elokuvan ansiot ovatkin lesbisessä pehmopornoilussa! Vampyyrielokuvissa on yllättävän usein lesbisiä sävyjä. Kaikki The Shiver of Vampires -elokuvan naishahmot ovat nuoria ja hyvin kauniita ja lähes joka kohtauksessa lopulta alasti - tai vähintään pukeutuneita läpinäkyvään kaapuun - sekä tuntevat intohimoa toisiinsa. Yksikään mieshahmo ei (tietenkään) riisuudu elokuvan aikana, joten tämä onkin suunnattu heteromiehille ja lesboille.

Elokuva on feministinen siinä mielessä, että naishahmoja on useita ja he myös puhuvat keskenään eivätkä puhu vain miehistä, vaan ovat enemmän kiinnostuneita toisistaan tai veren juomisesta. Pisteitä myös mielikuvituksellisuudesta. Nauroin jo pari vuotta sitten Pride Kinossa tästä elokuvasta näytetylle kohtaukselle, jossa neitsytmorsian odottaa alasti vuoteessa ja lesbovampyyri astuu ulos kaappikellosta. Mahtava vertauskuvallinen kaapista ulos tuleminen!

Minä vampyyri, sinä ihminen.

Vampyyrien kaksi palvelustyttöä viihtyvät hyvin keskenään.