"Sydän pumppaa taivaan ja perhosen"

Soitan hätänumeroon ja painan luurin rintaa vasten,
kuuleeko kukaan pimeää joka päästää lepakoita paidan alta.


Lainasin eilen kirjastosta helsinkiläisen kuvataiteilija ja runoilija Satu Mannisen (s. 1977) toisen runokokoelman Sydänfilmi (Gummerus 2009). Pidin kovasti Mannisen esikoisteoksesta Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa (Gummerus 2007), jossa minäpuhuja kommunikoi kirjailija Virginia Woolfin kanssa, joka on ollut lempikirjailijoitani jo teini-iästä lähtien.

Sydänfilmi on kaunis ja mielikuvitusta herättelevä nimi. Manninen osaa kirjoittaa hienoja, älykkäitä ja tuoreita kielikuvia. Sydänfilmi sisältää klassista keskeislyriikkaa, jossa minä-puhuja havannoi ympäristöään. Tyyli on lakoninen eikä runoilla ole otsikoita. Ensiksi ollaan sairaalaassa (joka on allegoria nyky-yhteiskunnalle) ja synkissä tunnelmissa. Kokoelman loppupuoli käsittelee perhettä ja leikkiä, välillä myös valoisammissa sävyissä.

Satu Manninen

Skalpelli viiltää lihaa ja valkokangas putoaa kinokseksi,
siihen kompastuu kuin elokuvan kohtaukseen.
Mikä tahansa voi olla kuva meistä, olemme kiiltokuvista
leikeltyjä, saumat ovat menneet vinoon.
Olemassaolo kuin puristaisi mehua muovihedelmästä,
ravistaisi talvea lasipalloon.