Apinatytöt vikeltävät suoraan sydämeen

Ja nyt päivän kolmas postaus!

Kävin nimittäin eilen ystäväni Niinan kanssa katsomassa Kino Engelissä elokuvan Apinatytöt (Apflickorna / She Monkeys, Ruotsi 2011) sekä uudistuneessa Café Engelissä. Café Engelin tunnelmallinen pianohuone on poissa, mutta tarjoilu oli todella ystävällistä. Oli hauskaa tilata vanhahtavasti "kuumaa suklaata" ja katsella ikkunasta Senaatintorilla tuulessa tanssivaa joulukuusta.

Lisa Aschanin esikoisohjausta Apinatyttöjä on sanottu feministiseksi länkkäriksi. Trillerimäinen elokuva kertoo seksuaalisuuden heräämisestä ja teini-iän raadollisuudesta. Pääosassa ovat kaksi ruotsalaista teinityttöä, jotka harrastavat vikellystä eli hevosakrobatiaa, ja ystävystyvät lajin tiimoilta. Klassisessa asetelmassa kaunis, kunnianhimoinen ja itsevarma Cassandra opettaa ujoa ja vaatimattomampaa Emmaa. Tyttöjen välinen suhde on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa ja sisältää valtapelejä. Emman ja Cassandran välillä on seksuaalista jännitettä ja ihastusta. Apinatyttöjen (nimi tulee varmaan tyttöjen fyysisestä notkeudesta) on sanottu rikkovan tabuja, millä tarkoitetaan kenties juuri tyttöjen ihastusta toisiinsa sekä Emman päiväkoti-ikäistä pikkusiskoa Saraa, joka uskaltaa ajatella itsenäisesti ja jonka seksuaalinen käytös taas hämmentää ja häiritsee ympäristöä.

Elokuva on omaperäinen ja aiheet kiinnostavia. Liputan aina elokuville, joissa pääosissa ovat tytöt ja aiheena lesbous... Oli myös mukavaa, että elokuvaan valitut tytöt olivat kerrankin toki nättejä mutta arkisia ja luonnollisia, eivät mitään barbieita. Miinusta antaisin siitä, että leffa on niin pienimuotoinen, hidastempoinen ja vähäeleinen, ja että loppujen lopuksi siinä ei tapahdu paljon.

Mutta tällaisia feministisiä elokuvia tytöistä kaivataan aina! Kyllä Ruotsissa osataan - mieleeni tulevat esimerkiksi myös Fucking Åmål ja Hip hei Hutsu... Mutta miksi leffateatterin yleisössä oli eilen vain naisia? Eikö poikia ja miehiä kiinnosta yhtään elokuvat, joissa pääosassa ovat tytöt?

Cassandra eli näyttelijä Linda Molin

Sara keikistelee bikineissä

Valokuvapäivitys tapahtumarikkaalta viikonlopulta...

Tässä tulee valokuvapäivitystä. Kävin nimittäin viime viikonloppuna mm. katsomassa Kiasmassa modernia afrikkalaista taidetta esittelevän suuren ARS11-näyttelyn, jonka pääsi katsomaan vain viidellä eurolla kun se oli pystyssä viimeistä viikonloppua, sekä kävin ensimmäistä kertaa Stadionin näköalatornissa (maksaa viisi euroa)!

Kävin perjantaina myös remontin jälkeen avatussa täysin uudistuneessa Kluuvin tavaratalossa, joka nyt panostaa luomuruokaan, ekoiluun ja viileään tyylikkyyteen. Testasimme Kluuvin yläkerran kahvilan, jossa saa hauskasti istua säkkituoleilla. Vielä pitää päästä testaamaan Kluuvin uusia ravintoloita (testasin jo pohjakerroksen Eat & Joy -maatilatorin kiikkutuolin...). Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina tuli sen sijaan syötyä jopa neljässä ravintolassa: Vanhan kauppahallin Soppakeittiössä, tiki-ravintola Kokomossa Punavuoressa, meksikolaisessa Santa Fe:ssä keskustassa ja runsaalla sunnuntaibrunssilla paremmin yökerhona tunnetussa Pacificossa Kalliossa. Kaikki olivat todella hyviä, mmm.

Kiasma: etelä-afrikkalaisen Mary Sibandan ratsastava palvelustyttö on tässä kuin fantasiamaailman kuningatar (ja ikkunasta näkyy ratsastava Mannerheim).

hyvä ohje

Kiasmassa: näyttävät ihan kolikoilta, mutta ovatkin peltisiä purkinkansia!

Vanhan kauppahallin Soppakeittiössä herkullinen kasvis-borshekeittoni.

Kluuvin ylimmän kerroksen kahvilassa, jossa on säkkituolit.

Stadionin torni

Kotikaupunkimatkailua eli näkymiä Stadionin tornista auringonlaskun aikaan - noin kolmelta iltapäivällä!

Minä, joka leikin viikonlopun ajan turistiopasta

kaunis näkymä Töölönlahdenrannalla

Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä!

Ostin kesällä pokkariversion bestselleristä Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2009) ja sain sen vihdoinkin tällä viikolla luettua. Teoksen on kirjoittanut ranskalainen Pierre Bayard, joka todella tuntee kaunokirjallisuuden, sillä hän on ranskalaisen kirjallisuuden professori ja vielä psykologikin. Hän osaa myös kirjoittaa ihailtavan kevyesti ja hauskasti, minkä täytyy olla pitkän kirjoitustaustan tulosta.

Aluksi kirjan väitteet tuntuivat mielestäni ylimielisiltä ja moraalittomilta. Luen itse kohtuullisen paljon ja tämä kirja tuntui halventavan lukeneisuutta. Toisaalta ymmärsin Bayardin väitteet (hänen on myös itse täytynyt lukea paljon, sillä hän viljelee kirjassaan paljon viitteitä mitä mainioimpiin teoksiin). Bayard kirjoittaa, että kukaan ei koskaan ehdi elämänsä aikana lukea kuin murto-osan klassikoista ja bestsellereistä, monet lukemamme kirjat unohdamme emmekä edes muista lempikirjojamme kuin sumeasti eikä kaikkia kirjoja edes tarvitse lukea, jotta niistä ja niiden aiheista osaisi sanoa jotain. Olen itsekin skipannut monia tylsältä kuulostavia klassikoita, mutta silti jossain keskustelussa viitannut niihin, koska tunnen kuitenkin kirjojen aiheen ja paikan kirjallisuuskaanonissa... Bayard sanoo, että jos osaa puhua tai kirjoittaa vain kirjoista, jotka on lukenut, silloin ei uskalla käyttää mielikuvitustaan eikä omaa ajatteluaan. Mikä voisi vaatia enemmän mielikuvitusta ja rohkeutta kuin puhua kirjasta, jota ei ole lukenut...

Parasta antia on mielestäni kirjan viimeinen luku "Itsestä puhuminen", joka on todellinen luovuuden ylistys ja luovan kirjoittamisen oppikirja. Luku nostaa myös kirjakriitikot uuteen arvoon, koska Bayardin mielestä taiteesta kriittisesti keskusteleminen on vaikeampaa ja vaatii suurempaa sivistystä kuin itse taiteen luominen. Kirjakritiikin pitäisi myös olla oma itsenäinen taideteoksensa ja auttaa kirjoittajaa näkemään jotain uutta itsessään. Taiteen luominen vaatii myös samanlaista kriittistä kykyä kuin kriitikolla on. Bayard kirjoittaa viimeisessä luvussa, että tärkeintä on käyttää kirjoja vain apuvälineinä itsensä tutkimiseen ja siihen, että tulee itse luovaksi ihmiseksi. Tärkeämpää kuin vain lukea muiden tekstejä, on kirjoittaa myös itse, luoda.

"Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista."

"Omien teosten luominen on siis looginen ja toivottava seuraus siitä, että opettelee puhumaan ei-lukemistaan kirjoista."

Uudessa Nuku-nukketeatterimuseossa Tallinnassa

Akvaariossa oli isoja kaloja!

Olin eilen vanhempieni ja Ona-siskoni kanssa päivän Tallinnan-risteilyllä. Törmäsimme sattumalta nukketeatterimuseoon nimeltä Nuku. Viiden euron hinnalla pääsi kulkemaan koko kaksikerroksisen ja sokkeloisen museon läpi. Rakennuksessa toimii myös nukke- ja nuorisoteatteri. Kurkkasimme esiintymissaliin, jossa oli menossa näytelmäharjoitukset.

Nukketeatterista tulee lapsuuden teatterikokemusteni lisäksi mieleeni elokuva Veronikan kaksoiselämä, jossa toisen Veronikan ihastus on nukketaiteilija (kuinka kiehtovaa).

Huomasimme eilen samalla, että Nukussa on kiva ja todella edullinen kahvila ja lounasravintola. Sieltä tosin saa vain yhtä lounasannosta, mutta se maksaakin vain muutaman euron. Nuku sijaitsee vanhassa kaupungissa aivan lähellä Raatihuoneentoria, osoitteessa Nunne-katu 8.

Netistä selvisi, että tämä nukketaiteen keskus on avattu remontoidussa rakennuksessa vasta maaliskuussa 2010. Aikaisemmin osoitteessa oli muistaakseeni myös ihana Depeche Mode -kellaribaari, jota turhaan etsin tammikuussa 2010 - ja nyt taisi selvitä syy rokkibaarin katoamiselle.

Museossa oli paljon käsinukkeja, mutta en saanut niistä hyviä kuvia lasin läpi. Tässä onkin ottamiani valokuvia näyttelijöiden asuista. 

kuva Tallinnasta näköalatasanteelta

Näköalatasanteelta mäen päältä pääsi pois myös kiemuraisia portaita pitkin.

Uusi sushibaari Punavuoressa jatkaa äidillistä linjaa

Mun avocado-makit ja tofu-misokeitto, ja takana Annastiinan California-makit.

Testasin tällä viikolla ystäväni Annastiinan kanssa Iso-Roobertinkadulle vastikään avatun pienen sushiravintolan nimeltä Miyako - Mama's Sushi Bar. Hassua sinänsä, mutta paikalla on sama omistaja kuin 200 metrin päässä olevalla yökansan klassikolla, Big Mama's -pitserialla. Ne muodostavat yhdessä Mama's Food -yrityksen.

Alkupalaksi söimme perinteiset tofu-misokeitot, joihin tofu-lisä toi enemmän ruokaisuutta. Tilasin tuorejuustoa, kurkkua, avocadoa ja merilevää sisältävät kasvismakit, jotka olivat oikein mehukkaita. Tuorejuusto toi niihin jännän täyteläisen ja voimaisen maun. Miyakoon ei tosin kannata tulla, jos on sudennälkä, koska useita sushiannoksia keräämällä hinta kohoaisi nopeasti hyvin korkeaksi. Jälkiruuaksi söin erikoista ja erittäin hyvää vihreä tee -jäätelöä, joka oli vain aavistuksen makeaa.

Ulkomaalainen henkilökunta oli todella sydämellistä ja juttelevaista. Sain jälkiruuaksi toisen kahvikupin ilmaiseksi, sekä Annastiina sai ilmaiseksi jasminiteetä. Saimme molemmat vielä ilmaiseksi suklaakonvehdit.

Vihreä tee -jäätelö on parempaa kuin vihreä tee, josta en juomana niin välitä.

1930-luvun teemabileet

Totta se on: täytin lauantaina 30-vuotta. Pidin bileet - niin kuin aina syntymäpäivänäni. Tuli juhlittua jatkopaikassa K23:n naistenbileissä pilkkuun eli puoli neljään asti - kyllä vanhakin jaksaa...

Picasawebin albumini ilmainen kuvatila alkaa uhkaavasti olla täynnä, joten loin tänään tilin Kuvablogiin. Täällä on kuvia 1930-luvun teemabileistäni. Olin varannut maksutta Iso Roba 10 -baarin takahuoneen. Paikka muuten sopi täydellisesti teemaan punaisine seinineen ja nahkasohvineen. Kutsuin noin 50 ystävää, joista lopulta kai vähän alle puolet pääsi paikalle, niin kuin tyypillistä on. Oli vauhdikasta ja hauskaa!

Sunnuntaina juhlimme taas ystäväni Eiran kolmekymppisiä Orion-elokuvateatterissa katsomalla kutsuvierasnäytöksessä Woody Allenin elokuvan Annie Hall (1977) ja lounastamalla Putte's Pizzeriassa. Kannattaa muuten testata tuo uusi trendipitseria Kalevankadulla!

Kuinka Patti Smithistä tuli rokkari, runoilija ja kuvataiteilija

Kuva on otettu New Yorkissa, vaikka näyttääkin ihan Helsingin Suvilahdelta, heh.

Olen pitänyt Patti Smith -kuurin, johon kuului hänen itse kirjoittamansa tuoreehko elämäkerta Ihan kakaroita (WSOY 2010), debyyttilevy Horses (1975) ja Patti Smithin uusin runokirja Viattomuuden tunnusmerkit (WSOY 2010). Näin Pattin laulamassa Provinssirockissa kesällä 2007, ja hän oli lavalla karismaattinen, vaikka oli silloin jo 60-vuotias.

Ennen kaikkea muhun teki suuren vaikutuksen kirja Ihan kakaroita. Se on loistava kuvaus taiteilijan kutsumuksesta, nuoruudesta ja elinikäisestä ystävyydestä. Patti Smith kertoo teoksessa ennen kaikkea elämästään 19-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Vuonna 1969 hän muutti lukion jälkeen 19-vuotiaana yksin New Yorkiin päämääränään tulla jonkin alan taiteilijaksi, luultavammin runoilijaksi. Hänellä ei ollut edes rahaa, majapaikkaa eikä työpaikkaa. Aluksi Patti nukkui yönsä puistojen penkeillä.

Ennen kaikkea kirja on kertomus Patti Smithin ja samanikäisen Robert Mapplethorpen syvästä ystävyydestä. He törmäsivät toisiinsa sattumalta 19-vuotiaana New Yorkissa ja kumpikin oli asunnoton ja halusi taiteilijaksi. He etsivät yhteisen asunnon ja heistä tuli erottamattomat. He olivat pariskunta - ja myöhemmin ystäviä Robertin tajuttua olevansa homo. Robert Mapplethorpesta tuli kuuluisa valokuvaaja. Kirjan sanoma on, että kannattaa uskoa unelmiinsa ja elää itsensä näköinen elämä.

Robertin kuuluisimpia valokuvia on tämä muotokuva Pattista tämän Horses-levyn kannessa.

Patti ja Robert nuorina Nykissä