Katsoin viime viikolla ystäväni Niinan kanssa leffaillassamme 1970-luvun kulttirakkauselokuvan, jonka nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Love Story (USA 1970). Love Story oli aikoinaan huippusuosittu. Se sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mutta voitti Oscarin "vain" musiikista.
Tarinassa nuoret yliopisto-opiskelijat kohtaavat toisensa kirjastossa ja rakastuvat. Koska elokuvissa rakastavaiset eivät saa saada toisiaan liian helposti, niin nyt mutkia matkaan tuo se, että poika on rikkaasta perheestä ja tyttö vähävaraisesta. Kapinoivalla pojalla on myös kylmät välit jäykkiin vanhempiinsa. Nuori pari kokee yhdessä suuren rakkauden, ja sitten yllättävän tragedian. Teemana on intohimoinen rakkaus, kuolema ja anteeksiantaminen.
Mua ja Niinaa oli varoiteltu, että tulemme Love Storyä katsoessamme itkemään paitamme märiksi, mutta kummankaan silmät eivät kostuneet. No, liikuttuminen elokuvasta on paljon kiinni katsomistilanteesta. Ja elokuva oli meistä kyllä hieno.
Meidän molempien mielestä vain päähenkilötyttö Jennifer (kaunis Ali MacGraw) oli liian negatiivisesti latautunut: rasittava valittaja ja riidanhaastaja, joka koko ajan piikitteli poikaystäväänsä. Pariskunta kinasteli elokuvassa KOKO AJAN. Ei kovinkaan romanttista. Tuli ihan mieleen sarjakuvapari Viivi ja Wagner. Katsojalle nokkela kinastelu on hauskaa seurattavaa, mutta tosielämässä riitelevä pari ei olisi edes päässyt toisille treffeille asti... Toisaalta, elokuva luultavasti pyrkikin rikkomaan romanttisten elokuvien siirappisuutta, samalla tavoin kuin myöhemmin kulttielokuva Kun Harry tapasi Sallyn (USA 1989). Tarina pyrki myös varmaan kuvaamaan sitä, että Oliver (Ryan O´Neal) on niin ihastunut Jenniferiin, ettei edes välitä siitä, että tyttö on temperamenttinen. Lisäksi sitähän sanotaan, että rakastavaiset tuntee siitä, että he jatkuvasti kinastelevat keskenään.
Elokuvassa on paljon visuaalisia ja tunnelmallisia kuvia, kuten pariskunnan kävely lumisessa maisemassa. Ihastuin pääparin 70-luvun nuorekkaan akateemiseen pukeutusmistyyliin, kuten Jenniferin punaisiin sukkahousuihin ja erivärisiin skottihameisiin. Jenniferin isä Phil oli elokuvan sympaattisin hahmo: höpsö, suvaitsevainen ja sydämellinen katolilainen.
Elokuvan traileri ei sisälle lainkaan puhetta, vain Oscarin arvoisen musiikkikappaleen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti