Ennalta määrätty elämä

Hyödynsimme Vilman kanssa eilen Finnkinon tekijänoikeuspäivän tarjouksen, jossa kaksi ihmistä pääsi elokuviin yhden hinnalla maanantaina ja tiistaina (huom! huomenna on Finnkinon Superpäivä!).

Vaikka oli helleilta, niin me ja monet muut olimme löytäneet tiemme Maximiin katsomaan Ole luonani aina (Never Let Me Go, Iso-Britannia 2010). Elokuvan traileri on niin salaperäinen ja tunteikas, että se alunperin herätti kiinnostukseni elokuvaan, samoin kuin kuuluisat ja lahjakkaat nuoret näyttelijät. Pääosan esittäjät ovat Keira Knightley (Herttuatar, Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo), Carey Mulligan (An Education, Wall Street: Money Never Sleeps, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja Andrew Garfield (Kuningattaren sisar, The Imaginarium of Doctor Parnassus, The Social Network).

Päähenkilöt Kathy, Ruth ja Tommy vähän alle kolmikymppisinä.

Elokuva perustuu japanilaisen brittikirjailija Kazuo Ishiguron samannimiseen menestysromaaniin vuodelta 2005. Tieteistarina sekoittaa draamaa ja romantiikkaa, ja on dystopia 1900-luvun lopun Britanniasta. Ihmisten eliniän odote on saatu kohoamaan yli sataan vuoteen, mutta se on vaatinut geenimanipuloitujen "luovuttajien" luomista. Päähenkilöt ovat luovuttajia, jotka elävät "ennalta määrättyä elämää". Heitä kohdallaan ali-ihmisinä tai oikeammin kuin teuraseläiminä. Heidän lyhyen ja hyvin eristetyn elämänsä ainoa tarkoitus on pysyä mahdollisimman terveenä, jotta he voivat nuorina aikuisina luovuttaa sisäelimensä "oikeille ihmisille", jotka ovat sairastuneet.

Elokuva on jaettu ajallisesta kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa päähenkilöt ovat vähän yli kymmenenvuotiaita ja elävät Hailsham-nimisessä sisäoppilaitoksessa vanhassa linnassa nummilla. Toisessa osassa he ovat 18-vuotiaita ja muuttavat asumaan maaseudulle Mökkeihin, joissa he saavat elää ilman vartijoita. Kolmannessa osassa he ovat 27-vuotiaita ja kaksi nuorista on alkanut luovuttaa sisäelimiään ja kolmas toimii huolehtijana, joka työskentelee luovuttajien henkisenä tukena sairaaloissa. Keskiössä ovat nuorten väliset rakkaussuhteet tai oikeammin sanottuna kolmiodraama, kun molemmat tytöt tavoittelevat samaa poikaa.

Isobel Meikle-Small on nuori Kathy ja Ella Purnel on nuori Ruth.

Luulen, että erikoinen tarina toimii paremmin romaanina (tosin en ole valitettavasti lukenut Ishiguron kirjaa). Elokuva oli kyllä vangitseva, tunnelataukseltaan vahva ja hyvin visuaalinen. Kuitenkin tarina on synkkä ja ahdistava, eikä tarjoa henkilöille (eikä siten katsojalle) edes lopussa toivoa paremmasta. Henkilöiden sydänsurut ja kuolema nuorena ovat varmoja keinoja liikuttaa katsojaa. Leffateatterissa kuului paljon nyyhkytyksiä, mutta mun oli vaikea samaistua elokuvaan, koska tarina oli niin mielikuvituksellinen ja aukkoinen.

Oli outoa, etteivät päähenkilöt yrittäneet koskaan karata, vaikka tilaisuuksia paeta oli monia. He eivät edes koskaan keskenään puhuneet karkaamisen mahdollisuudesta. Kenties he sitten olivat jo lapsesta lähtien niin aivopestyjä ja todellisuudesta vieraantuneita, että pako ja mahdollisuus selvitä tavallisessä elämässä ei edes käynyt heidän mielessään. Tietämättömyydessä pitäminen, vähättely ja pelottelu ovat toimivia keinoja hallita ihmisiä, ja hakematta tulee mieleen Pohjois-Korea... Oli myös kummallista, etteivät elokuvan valvojat ymmärtäneet luovuttajien inhimillisyyttä ja siten oikeutta elämään, vaikka luovuttajat tekivät taidetta ja rakastuivat toisiinsa. Mieleeni tuli rinnastus siihen, kuinka natsi-Saksassa juutalaiset nähtiin ali-ihmisinä, jotka sai murhata.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Ole luonani aina on kiehtova ja hyvin hämmentävä tarina salaisuuksista, vallasta, vapauden puutteesta, rakkaudesta ja kuolemasta.

tapas-annokseni, nam!

Kävimme elokuvan jälkeen vielä herkuttelemassa Mikonkadun sisäpihalla Bar Barcelonan terassilla. Terassi on illalla varjossa, mutta siellä on lämpölamput.