Ilahdutimme sitten kanssaihmisiämme valkosipulin hajuisina pyörähtämällä lähelle tunnelmalliseen Hagelstamin kirja-antikvariaattiin ja jatkamalla Kansallioopperaan. Näin joululomaan sopien kävimme katsomassa Tšaikovskin säveltämän baletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Olen nähnyt kyseisen baletin muutaman kerran aikaisemminkin, ja se on aina yhtä täydellisen ihana. Kurkistelimme esitystä kolmannen parven niin sanotulta piippuhyllyltä. Vasta tässä vaiheessa muruni kertoi (tai muistin...), että hän kärsii korkeanpaikankammosta! Onneksi hän kesti katsoa esityksen ihan mainiosti. Istuimme vielä hyvillä paikoilla ihan ensimmäisen rivin keskellä (parven kaide vain oli vähän ikävästi tiellä). Meillä ei ollut ollut pitkäkään tauko Kansallioopperassa käymisestä, koska kävimme siellä 22. joulukuuta permantopaikoilla katsomassa Puccinin loistavan oopperan La Bohème.
Pähkinänsärkijässä pieni Klaara ja hänen kuriton veljensä viettävät suvun ja ystävien kanssa joulujuhlaa. Klaara saa taikurisedältään lahjaksi pähkinänsärkijä-nuken. Yöllä Klaaran unessa Pähkinänsärkijä on herännyt eloon, ja joutuu taisteluun Hiirikuningasta vastaan. Hiirikuningas tappaa Pähkinänsärkijän, mutta Klaaran kyyneleet herättävät hänet eloon ja Pähkinänsärkijä muuttuu prinssiksi. He menevät Makeishaltijattaren maahan, jossa maan asukkaat esittävät eri kansallisuuksien tansseja. Aamulla Klaara herää omassa vuoteessaan ja menee veljensä ja ystäviensä kanssa pihalle ihailemaan lumisadetta. Satua ja romantiikkaa siis riittää!
Mitkään ylisanat eivät riitä kehumaan Pähkinänsärkijän kekseliäitä ja kauniita lavasteita ja pukuja. Lavalle oli loihdittu 1800-luvun varakkaan porvarisperheen joulu (sisustus, lasten lelut ja vaatteet olivat vain somimmillaan siihen aikaan, oi), ja tässä mielessä baletti toi mieleeni jouluisen elokuvan Fanny ja Aleksander. Suosikkikohtaukseni baletissa on se kaikista romanttisen, kaihoisin ja tunteellisin: "Lumihiutaleiden tanssi", jossa lavalla tanssii baletin naistanssijoiden ryhmä valkoisissa tytyissään, orkesterimontussa kuoro alkaa laulaa ja lopuksi sataa lumihiutaleita. Esityksessä on monia mainioita yksityiskohtia, kuten Hiirikuninkaan hurja puku, vanhan ajan turkispukuinen, neljällä jalalla kulkeva äkäinen joulupukki, 1800-luvun taikalyhdyllä näytetty kuvaesitys, lavastus seinäkellon sisällä, luistinrata, koominen taistelu hiirien ja leikkisotilaiden välillä, muurinmurtajaksi muuttuva pianosoitin, vanha vapiseva kreikkalainen jumala tavoittelemassa nuorta neitoa...
Seuraavaksi haluaisin todella paljon nähdä keväällä ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa esitettävän Manon-baletin. Tämä baletti ei ole lapsille, sillä aiheena on kauniin kurtisaanin rakkaus kahteen mieheen... Luin yliopistolla kurssilla (kurssi oli nimeltään jotain sellaista kuin seksuaalisuus ja erotiikkaa 1700-luvun kaunokirjallisuudessa, heh, ja kyseessä oli Teemu Ikosen mahtava luentosarja!) Abbé Prévostin klassikkoromaanin Manon Lescaut, johon baletti perustuu. Manon Lescaut tunnetaan kuulemma balettia paremmin Puccinin samannimisenä oopperana. Lisäksi keväällä olisi tosi kiinnostavaa nähdä Romeo ja Julia -baletti. Anyone? ;-) Piippuhyllyltä näki hyvin, joten baletti ei tule kalliiksi kun ostaa siltä riviltä liput.
* * * * *
Aiheesta toiseen, luin eilen loppuun joululahjaksi saamani Bushnell Candacen paksun romaanin Sinkkuelämää: Carrien nuoruusvuodet (The Carrie Diaries, Tammi 2010). Kyseessä on nuortenromaani Sinkkuelämää-tv-sarjan kuuluisan päähenkilön viimeisestä vuodesta lukiossa. Olen aina perinpohjainen, jos tykästyn johonkin, ja niinpä olen lukenut myös kymmenen vuoden takaisen Sinkkuelämää-kolumnikirjan, katsonut niin koko tv-sarjan kuin molemmat elokuvat: molemmat ensi-illassa, styleihin mekkoihin pukeutuneen tyttöporukan kanssa, hienon drinkkibaarin kautta. Enää puuttuu turistikierros itse New Yorkissa Sinkkuelämää-sarjan kuvauspaikoilla...
Carrien nuoruusvuodet on fiksu ja yllättävä nuortenkirja, joka sopii aikuisellekin. Teos kuvaa tarkalla psykologisella silmällä nuorten ystävyyssuhteita ja ihastuksia ja oman paikkansa etsimistä. Carrie on vasta pikkukaupungin tyttö ja yhä neitsyt. Henkilöhahmo on reilu, fiksu, hyvin kunnianhimoinen ja hauskaa pitävä tyttö, johon lukijan on helppo samaistua. Yllättävää on ehkä se, että Carrie ei ole vain suosittu ja nokkela bilehile (vaikka 16-vuotiaan Carrien elämään toki kuuluvat drinkit ja autot...), vaan hieman punk-henkinen kapinallinen, jota cheerleaderit vihaavat. Hän on vähän kuin indie-henkinen päähenkilö Molly 1980-luvun Pretty in Pink -nuortenelokuvassa. Carrie treenaa kilttinä tyttönä uintijoukkueessa mutta myös polttaa tupakkaa ja pilveä, ei aio osallistua "typeriin" päättäjäistanssiaisiin, ja hänellä on sylintäydeltä ongelmia ystävyys- ja miessuhteissaan. Kirjassa on samaa rouheutta ja särmää kuin Sinkkuelämää-tv-sarjan alkukausissa. Kirja on myös kirjoitettu kauniilla kielellä ja sen rytmissä on napakkaa draaman tajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti