Kaksi hurmaavaa balettia: Veren häät & Scheherazade

Vein eilen samalla kertaa sekä Marjon että Anna-Kaisan balettineitsyyden kun menimme Korjaamo-baariin ja sieltä katsomaan Kansallisoopperaan Veren häät ja Scheherazade-baletit. Nämä olivat hieman epätyypillisemmät baletit: näytelmän pohjalta tehty koreografia espanjalaisessa miljöössä ja harvoin Suomessa nähty itämainen balettisatu. Meidän kaikkien kolmen energiaa vähän verotti edellisen illan Peijakas!-klubi Pasicifossa, mutta kyllä tanssin taika aina vie mukanaan.

Morsian on enteilevästi jo häissään mustissa ja myös sulhasen äiti on mustissa. Huomaa pukujen seksikkäät läpikuultavat selkäosat.

Morsian, äiti ja vaimo vaikuttavassa tuskaisessa loppukohtauksessa.

Veren häät on epätyypillinen baletti, koska se on uusi koreografia, ei käytä satukuvastoa, on tunnelmaltaan synkkä ja eroottinen sekä muistutti monin paikoin modernia tanssia. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka Federico Garcia Lorcan näytelmä 1930-luvulta muuntuu baletiksi. Hyvinhän se muuntui, vaikka juoni olikin vaikea seurata (onneksi olimme ostaneet ohjelmalehtisen). Oli hienoa, että näytelmän espanjalainen miljöö oli säilytetty. Lavasteet olivat yksinkertaiset mutta vaikuttavat. Tarinan sanoma on vastustaa väkivaltaa ja machokulttuuria. Jäljelle jäävät asumaan yhdessä kolme vahvaa naista, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa, miehen tai pojan.

Scheherazade taas kertoo Tuhannan ja yhden yön satujen kehyskertomuksen. Scheherazaden nimi on kyllä mahdoton muistaa, lausua tai kirjoittaa oikein, mutta tämä baletti vei eilen voiton kotiin! Baletti (sanokaamme S-baletti, heh) oli mielettömän kaunis! Tanssijattarilla oli mitä ihanimmat kimaltelevat ja niukat läpikuultavat huiviasut... Oi joi. Puolialastomat miesorjat olivat taas todella gay. S-baletti on sata vuotta vanha, ja muhun näköjään vetoaa ennen kaikkea tuollainen klassinen vanhanajan baletti. Oli myös virkistävää, että baletin miljöö ja liikekieli olivat itämaisia. Hienoja olivat myös hulmuavat siniset burkha-puvut, jotka kuitenkin paljastivat naisten paljaat sääret. Myös viittaukset satuihin oli toteutettu hienosti, kuten kaunis merenneito.

Pääosassa on nokkela neito, joten tarinassa on ripaus feminismiä. Joka ilta tyttö kertoo hallitsijalle uuden tarinan mutta lopettaa kesken kaiken ja jatkaa tarinan loppuun taas vasta seuraavana iltana. Näin neito välttää tulemasta tapetuksi aamulla. Sanomana on tarinoiden pelastava voima. Sinänsä erikoista, että "onnellisessa lopussa" tyttö nai lopulta narsistisen hirmuhallitsijan, joka on omien sydänsurujensa takia tapattanut kymmeniä viattomia neitoja... Mutta mitä tarinan moraalin epäilyttävyydestä, sillä pääasia on, että baletti oli huikaisevan hienoa ja inspiroivaa.

Aistillinen baletti kuvaa 1700-luvun rakkauskiemuroita

Manonia mainostetaan viettelevillä julisteilla.

Ensimmäistä kertaa Suomessa: Manon-baletti! Kävin viime perjantaina katsomassa sen Kansallisoopperassa ystäväni Niinan kanssa.

Olen siis nyt selvinnyt ystäväni Lauran polttariviikonlopusta ja palannut taas tietokoneen ääreen...

Kävimme ennen oopperaa vastapäätä Mannerheimintiellä olevassa ranskalaisessa Carelia-ravintolassa. Istuimme nahkanojatuoleilla baaripuolella, jossa on jäljellä vanha apteekin lääkelipasto ja muuta 1920-luvun apteekin tunnelmallista sisustusta. Niina söi muun muassa vaaleanpunaista raparperijäätelöä, johon tarjoilija kaatoi kuohuviiniä! Careliasta voi myös ostaa mukaansa tuoretta leipää.

Skotlantilaisen koreografin Sir Kenneth MacMillanin (1929-1992) Manonin kantaesitys oli Lontoon Royal Balletissa vuonna 1974. Baletti on intohimodraama ja tragedia. Se pohjautuu Abbé Prèvostin vuonna 1731 julkaistuun romaaniin Manon Lescaut, josta myös Puccini on säveltänyt saman nimisen oopperan jo vuonna 1893. MacMillanin baletin kaunis musikki ei kuitenkaan ole Puccinin vaan Jules Massenetin. Abbé Prèvostin kirjaa on kutsuttu ensimmäiseksi moderniksi intohimoromaaniksi.

Heikki Burman (rikas Monsieur G. M.), Julie Gardette (Manon), Wilfried Jacobs (Manonin veli Lescaut)

MacMillanin baletti on muuttanut romaanin yksityiskohtia, mutta pääjuoni on sama. Melodramaattinen tarina kertoo intohimoisesta rakkaudesta, joka saa luopumaan järjestä ja moraalista. Toisaalta kyseessä on ikivanha kysymys siitä, valitako rakkaus vai raha.

Katsoimme ensimmäisen kolmesta näytöksestä ilman ohjelmaa, mutta ostimme ohjelman sitten ensimmäisellä väliajalla, koska kohtalaisen mutkikkaassa juonessa ja henkilögalleriassa on muuten mahdotonta pysyä mukana. Baletin versiossa tarina sijoittuu Pariisin laitamille. Nuori Manon-neitonen on matkalla luostariin, mutta seurueen pysähtyessä majataloon hänen veljensä Lescaut aikoo salaa myydä Manonin vanhalle mutta rikkaalle elostelijalle. Majatalon ulkopuolella odotteleva Manon kuitenkin rakastuu sattumalta paikalle ilmestyvään nuoreen ja komeaan opiskelijaan Des Grieuxiin. Myös rikas ja vanhempi Monsieur G. M. iskee silmänsä kauniiseen Manoniin. Toisiinsa silmänräpäyksessä rakastuneet nuoret kuitenkin lähtevät lempimään Des Grieuxin asunnolle ja päättävät karata yhdessä Pariisiin. Monsieur G. M. seuraa Manonia ja saa tämän lupautumaan itselleen tarjoamalla jalokiviä. Kevytkenkäistä neitokaista houkuttelee niin köyhän Des Grieuxin ihanuus kuin Monsieur G. M.:n varakkuus. Tarinassa seuraa draamaa ja juonitteluja ja aseella ampumista. Kolmannessa näytöksessä Manon on tuomittu prostituutiosta ja hänet on lähetetty rangaistussiirtolaan saarelle. Des Grieux on seurannut rakastettuaan väittäen olevansa tämän aviomies. Rakastavaiset ovat nyt ryysyissä ja päättävät paeta rämeikköön. Baletti ei aikanaan saanut suosiota, koska kolmas näytös kuvaa niin realistisesti köyhyyttä ja kurjuutta.

rakastavaiset Des Grieux ja Manon eli Friedemann Vogel ja Julie Gardette

Pidin itse Manonista paljon. Siinä on aistillisuutta, särmää ja draamaa. Tulee mieleen 1700-luvun kirjeromaani Vaarallisia suhteita, joka kertoo viettelemisen taidosta. Baletin 1700-luvun miljöö ja puvustus ovat hienoja. Kansallisoopperan baletissa on todella upea puvustus, ja ennen kaikkea toisessa näytöksessä Monsieur G. M.:n ylellisissä juhlissa baletin kuoron kevytkenkäisten neitosten karkkiväriset tyllipuvut ovat pökerryttävän ihania. Manon taas on viattoman valkoisissa ja haalean pastellinvärisissä harsopuvuissa raikas kuin kukkanen. Manonin hahmossa on kiehtovaa ristiriitaa kun hän on toisaalta viaton, kokematon ja ensi kertaa rakastunut, toisaalta taas flirttaileva, rahanahne ja juonikas. Oikea femme fatalen prototyyppi. Minna Tervamäki taas esittää upeasti Manonin veljen näyttävää rakastajatarta.

En tosin pidä romaanissa ja baletissa siitä, että lopuksi Manon kuolee nuorena. Tarinan vanhahtava viesti tuntuu olevan, että seksuaalisuudestaan tietoisen tytön täytyy kuolla ja että lankeemuksesta seuraa aina lopullinen rangaistus. Toisaalta, kuoleva kaunis nuori tyttö on taiteessa normi ja varma keino saada yleisö liikuttumaan. Loppuratkaisu on kliseinen, mutta baletti on toisaalta vanha taidemuoto, jossa kuvataan elämää suurempia tunteita.

Olimme ostaneet paikat kolmannelta parvelta reunasta, mutta koska kolmannella parvella oli sen verran paljon tyhjiä paikkoja, niin menimme istumaan kalliimmille paikoille aivan keskelle katsomoa! Kätevää.

Valkosipulia, balettia ja Sinkkuelämää

Jos et nyt niin trendikkäiden vampyyrien tavoin kammoksu valkosipulia, niin suosittelen syömään ravintola Kynsilaukassa (Fredirikankatu 22). Viime vierailustani siellä ystävien kanssa onkin vierähtänyt lähes 10 vuotta. Kävin Kynsilaukassa eilen illallisella muruni kanssa. Valkosipulia oli todellakin laitettu kaikkeen - jopa drinkeissämme uiskenteli tikun päässä valkosipulit (kuohuviini ja valkosipuli yhdessä oli aika tuju kokemus). Ainoastaan aterian jälkeen maksutta tarjotuissa vihreissä yrttijuomashoteissa (näytti kamalalta noitarohdolta, maistui hyvältä yskänlääkkeeltä) ei ollut valkosipulia, sillä juoman tarkoitus oli neutralisoida suu. Ravintola on vanhanaikaisen ja goottilaisen romanttinen. Söin söpösti nimetyn annoksen "Kanan kosinta", joka oli oikea kosinta makuhermoilleni. Jälkiruuaksi testasimme puoliksi valkosipulijäätelön mansikoilla. Jäätelö oli yllättävän hyvä, vähän rakeinen ja sitruunaisen kirpeä.

Ilahdutimme sitten kanssaihmisiämme valkosipulin hajuisina pyörähtämällä lähelle tunnelmalliseen Hagelstamin kirja-antikvariaattiin ja jatkamalla Kansallioopperaan. Näin joululomaan sopien kävimme katsomassa Tšaikovskin säveltämän baletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Olen nähnyt kyseisen baletin muutaman kerran aikaisemminkin, ja se on aina yhtä täydellisen ihana. Kurkistelimme esitystä kolmannen parven niin sanotulta piippuhyllyltä. Vasta tässä vaiheessa muruni kertoi (tai muistin...), että hän kärsii korkeanpaikankammosta! Onneksi hän kesti katsoa esityksen ihan mainiosti. Istuimme vielä hyvillä paikoilla ihan ensimmäisen rivin keskellä (parven kaide vain oli vähän ikävästi tiellä). Meillä ei ollut ollut pitkäkään tauko Kansallioopperassa käymisestä, koska kävimme siellä 22. joulukuuta permantopaikoilla katsomassa Puccinin loistavan oopperan La Bohème.

Pähkinänsärkijässä pieni Klaara ja hänen kuriton veljensä viettävät suvun ja ystävien kanssa joulujuhlaa. Klaara saa taikurisedältään lahjaksi pähkinänsärkijä-nuken. Yöllä Klaaran unessa Pähkinänsärkijä on herännyt eloon, ja joutuu taisteluun Hiirikuningasta vastaan. Hiirikuningas tappaa Pähkinänsärkijän, mutta Klaaran kyyneleet herättävät hänet eloon ja Pähkinänsärkijä muuttuu prinssiksi. He menevät Makeishaltijattaren maahan, jossa maan asukkaat esittävät eri kansallisuuksien tansseja. Aamulla Klaara herää omassa vuoteessaan ja menee veljensä ja ystäviensä kanssa pihalle ihailemaan lumisadetta. Satua ja romantiikkaa siis riittää!

Mitkään ylisanat eivät riitä kehumaan Pähkinänsärkijän kekseliäitä ja kauniita lavasteita ja pukuja. Lavalle oli loihdittu 1800-luvun varakkaan porvarisperheen joulu (sisustus, lasten lelut ja vaatteet olivat vain somimmillaan siihen aikaan, oi), ja tässä mielessä baletti toi mieleeni jouluisen elokuvan Fanny ja Aleksander. Suosikkikohtaukseni baletissa on se kaikista romanttisen, kaihoisin ja tunteellisin: "Lumihiutaleiden tanssi", jossa lavalla tanssii baletin naistanssijoiden ryhmä valkoisissa tytyissään, orkesterimontussa kuoro alkaa laulaa ja lopuksi sataa lumihiutaleita. Esityksessä on monia mainioita yksityiskohtia, kuten Hiirikuninkaan hurja puku, vanhan ajan turkispukuinen, neljällä jalalla kulkeva äkäinen joulupukki, 1800-luvun taikalyhdyllä näytetty kuvaesitys, lavastus seinäkellon sisällä, luistinrata, koominen taistelu hiirien ja leikkisotilaiden välillä, muurinmurtajaksi muuttuva pianosoitin, vanha vapiseva kreikkalainen jumala tavoittelemassa nuorta neitoa...

Seuraavaksi haluaisin todella paljon nähdä keväällä ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa esitettävän Manon-baletin. Tämä baletti ei ole lapsille, sillä aiheena on kauniin kurtisaanin rakkaus kahteen mieheen... Luin yliopistolla kurssilla (kurssi oli nimeltään jotain sellaista kuin seksuaalisuus ja erotiikkaa 1700-luvun kaunokirjallisuudessa, heh, ja kyseessä oli Teemu Ikosen mahtava luentosarja!) Abbé Prévostin klassikkoromaanin Manon Lescaut, johon baletti perustuu. Manon Lescaut tunnetaan kuulemma balettia paremmin Puccinin samannimisenä oopperana. Lisäksi keväällä olisi tosi kiinnostavaa nähdä Romeo ja Julia -baletti. Anyone? ;-) Piippuhyllyltä näki hyvin, joten baletti ei tule kalliiksi kun ostaa siltä riviltä liput.

* * * * *

Aiheesta toiseen, luin eilen loppuun joululahjaksi saamani Bushnell Candacen paksun romaanin Sinkkuelämää: Carrien nuoruusvuodet (The Carrie Diaries, Tammi 2010). Kyseessä on nuortenromaani Sinkkuelämää-tv-sarjan kuuluisan päähenkilön viimeisestä vuodesta lukiossa. Olen aina perinpohjainen, jos tykästyn johonkin, ja niinpä olen lukenut myös kymmenen vuoden takaisen Sinkkuelämää-kolumnikirjan, katsonut niin koko tv-sarjan kuin molemmat elokuvat: molemmat ensi-illassa, styleihin mekkoihin pukeutuneen tyttöporukan kanssa, hienon drinkkibaarin kautta. Enää puuttuu turistikierros itse New Yorkissa Sinkkuelämää-sarjan kuvauspaikoilla...

Carrien nuoruusvuodet on fiksu ja yllättävä nuortenkirja, joka sopii aikuisellekin. Teos kuvaa tarkalla psykologisella silmällä nuorten ystävyyssuhteita ja ihastuksia ja oman paikkansa etsimistä. Carrie on vasta pikkukaupungin tyttö ja yhä neitsyt. Henkilöhahmo on reilu, fiksu, hyvin kunnianhimoinen ja hauskaa pitävä tyttö, johon lukijan on helppo samaistua. Yllättävää on ehkä se, että Carrie ei ole vain suosittu ja nokkela bilehile (vaikka 16-vuotiaan Carrien elämään toki kuuluvat drinkit ja autot...), vaan hieman punk-henkinen kapinallinen, jota cheerleaderit vihaavat. Hän on vähän kuin indie-henkinen päähenkilö Molly 1980-luvun Pretty in Pink -nuortenelokuvassa. Carrie treenaa kilttinä tyttönä uintijoukkueessa mutta myös polttaa tupakkaa ja pilveä, ei aio osallistua "typeriin" päättäjäistanssiaisiin, ja hänellä on sylintäydeltä ongelmia ystävyys- ja miessuhteissaan. Kirjassa on samaa rouheutta ja särmää kuin Sinkkuelämää-tv-sarjan alkukausissa. Kirja on myös kirjoitettu kauniilla kielellä ja sen rytmissä on napakkaa draaman tajua.

---