Busy lady

Nyt on kyllä tullut pisin tauko blogini päivittämisen historiassa eli neljä viikkoa... Ja aikaisemmin tavoitteenani oli blogata tänne kolme kertaa viikossa, mikä onnistuikin pitkään. Neljä viikkoa sitten alkoi joka arkipäivä oleva kurssini Espoossa. Näköjään tiivis kurssi on tehokkaasti vienyt aikaani bloggaamiselta. Lisäksi kun ihmisellä on niin paljon harrastuksia kuin mulla (uiminen, tanssitunnit, lukeminen ja kulttuuririennot), niin yksi harrastuksista voi kiireessä kärsiä ja nyt se on ollut bloggaaminen. Myös luova kirjoittaminen on ollut valitettavasti tauolla kurssini aikana.

Olen nyt myös suunnannut kirjoittamisintoani Facebookissa. Kirjoitan myös uuteen verkkolehti Sylviin, joka lanseerataan huhtikuussa. Ja hei muuten, pääsin kaimani Elisa teleoperaattoriyhtiön järjestämässä runokilpailussa viiden parhaan joukkoon ja yksi uusi runoni julkaistaan keväällä sähköisessä runokokoelmassa!

Ostin heti eilen kärppänä Madonnan uuden levyn. Näillä biiseillä biletetään elokuun keikkaa odotellessa!

Ajattelinkin, että pidän nyt taukoa bloggaamisesta kurssini ajan. Palaan taas (ehkä) kirjoittamaan tänne heinäkuussa kurssini loputtua, ellen onnistu saamaan heinä- ja elokuuksi aikaa vievää kesätyötä. Olen näiden neljän bloggaamattoman viikon ajan listannut ylös monia tänä aikana näkemiäni elokuvia, lukemiani kirjoja, kuuntelemiani levyjä ja kokeilemiani uusia ruokia sekä kulttuuritapahtumia, joissa olen käynyt. Tuntuu liian uuvuttavalta kirjoittaa nyt niistä kaikista, joten sori... Mun pitää myös ehtiä mennä tämän illan bileisiin, heh. Mutta tässä on nyt tekstini lomassa kuvina muutamia asioita, joista mun piti päivittää tänne.

Ja hei, pitäkää huhtikuusta lähtien silmällä Sylvi-verkkolehteä, jossa mulla on mm. lesboaiheinen kolumnipalsta vuorokerroin ystäväni Jasminin kanssa.

Carl Larssonin perheidylli on kaunis unelma

Hiihtolomaviikkoni viimeinen ohjelmanumero oli tänään Ateneum ystäväni Annastiinan kanssa. Kävimme katsomassa näyttelyt Carl Larsson - hyvän elämän jäljillä, Elina Brotherusen valokuvanäyttelyn Perhe kuvassa ja Fokus: Timo K. Mukka. Nautimme myös delipöydän annoksista Ateneumin ravintolassa. Ateneumissa oli kyllä uskomattoman paljon väkeä, varmaan juuri hiihtolomaviikon ja sunnuntain takia.

Hieman lesboeroottinen maalaus Carl Larssonilta? Sillalla, 1912.

Larsson-näyttely on iso ja kattava. Kauniita ja iloisia vesivärimaalauksia oli mukava katsella, eritoten koska suomalainen kuvataide taas on yleensä kovin synkkää. Mielenkiintoinen asia on se, että ruotsalainen Carl Larsson alkoi menestyä taiteilijana kun hän keksi alkaa ikuistaa kuviinsa henkilökohtaista elämäänsä. Larsson oli kiistatta lahjakas taidemaalari, joka loi persoonallisen oman tyylinsä, joka on helppo tunnistaa. On ihailtavaa, että vaikka hän eli köyhän ja kurjan lapsuuden, niin hän onnistui jo nuorena luoda itselleen paikan taidepiireissä ja saada aikuisena haluamansa perheen.

Carl Larssonin vesivärimaalauksiin suhtaudutaan yleisesti kaksijakoisesti: toisaalta ne ovat valoisia ja kauniita - ihania katsella. Larssonien kotitalon värikkäästä sisustuksesta, lasten pukeutumisesta ja riemukkaista perhejuhlista tuli ihanteita - myös raskaita suorituspaineita luovia ihanteita - Pohjoismaissa. Teokset tuovat vahvasti mieleen ruotsalaisen elokuvan Fanny ja Alexander, jossa myös oli kulttuuriperheidyllin takana väkivaltaa ja alistamista. Larssonin maalaukset luovat perhe-elämästä ihannoidun ja silkoisen kuvan sekä pönkittävät konservatiivista arvomaailmaa. Itsekään en jaksa ihannoida perhekeskeistä elämää, jossa lisäksi naisen paikka on keittiössä ja mies on perheen auktoriteetti.

Carl Larssonilla oli itsellään kurja lapsuus, jota hän kompensoi luomalla aikuisena elämästään idylliä, ainakin maalauksissa. Larssonia on myös myöhemmin epäilty pedofiiliksi, erityisesti koska hän maalasi mielellään alastomia lapsia ja teini-ikäisiä tyttöjä, mutta en tiedä, onko väitteitä koskaan voitu todistaa tosiksi.

Näyttelyssä oli esillä myös Carlin vaimon Karin Larssonin taidekäsitöitä ja tekemä kiikkutuoli. Käsityöt ovat ihmeellisen moderneja ja hienoa. Karin oli myös itse kuvataiteilija, mutta luopui urastaan kun meni naimisiin Carlin kanssa. Carlin mukaan nainen, ainakaan perheenäiti, ei voinut olla kuvataiteilija. Karinilla olikin kiirettä suuren lapsilauman äitinä. On myös epäilty, että ehkä Karin löysi todellisen taiteilijan kutsumuksena vasta myöhemmin käsitöiden, vaatteiden ja huonekalujen tekijänä. Larssonit loivatkin menestyksensä yhdessä kun Karin sisusti kodin ja puki lapset, ja Carl maalasi perhe-elämän kankaalle. Myöhemmin Ikea on ottanut vaikutteita Larssonien värikkäästä ja hauskasta sisustuksesta, ja Ikea onkin Ateneumin näyttelyn päätukija.

Perhe kuvassa -valokuvanäyttely taas esittelee tämän päivän perheiden monimuotoisuutta, kuten naisparin lapsiperheen. Hauskinta näyttelyssä ovat perheenjäsenten lausahduksista kootut jääkaappimagneetit.

Timo K. Mukan näyttely oli tänään viimeistä päivää esillä. Olen tutustunut Mukkaan vain kirjailijana, joten minulle oli yllätys, että hän oli myös kuvataiteilija. Taideteoksia oli yhden huoneen verran, ja kuvat olivat tummasävyisiä, rujoja ja osa suorasukaisen heteroseksuaalisen eroottisia. Mukka on kyllä ollut uskomattoman tuottelias nuorena, sillä hän kuoli sydänsairauteen vain 28-vuotiaana.

Ateneumin näyttelyssä ei saanut ottaa valokuvia, paitsi tilassa, johon oli luotu lapsille somia kulisseja Carl Larssonin maalauksista. Tässä valokuviani näyttelystä:

Vivica Bandler sanoi sen parhaiten

”Minun ainoana kompassinani on ollut se, että minä pidän ihmisistä.” Vivica Bandler

Kävin jälleen rakkaalla Kaapelitehtaalla, tällä kertaa pitkästä aikaa Teatterimuseossa. Kävin eilen katsomassa siellä Viva Vivica! -näyttelyn ystäväni Viljan ja tämän Sampo-vauvan kanssa. Kahvittelimme tietenkin jälkikäteen Hima&Sali -kahvilassa, jossa on muuten miellyttävän edullinen hintataso - ja herkullisia paksuja suklaakeksejä.

Verkkosivujen sanoin: "Näyttely kertoo suomalaisen teatterin voimanaisesta, legendaarisesta kulttuuripersoonasta Vivica Bandlerista (1917–2004) ja tämän elämäntyöstä rohkeana ohjaajana, kekseliäänä teatterinjohtajana ja ennakkoluulottomana tiennäyttäjänä."

Näyttely vaikutti aluksi turhan vaatimattomalta, pieneltä ja jopa tylsältä, kun se koostuu enimmäkseen isoista julisteista, joissa on valokuvia Vivicasta ja tekstiotteita hänen elämäkerrastaan. Kuitenkin kun teksteihin tutustui, niin ne olivat voimaannuttavia, hauskoja ja naulan kantaan sanottuja. Näyttelyssä on myös videokuvaa ja muutamia Vivicalle kuuluneita esineitä ja vaatteita sekä Lilla Teaternin rekvisiittaa. Vivica oli siis Lilla Teaterinin perustaja ja johtaja. Olen käynyt Lillassa itsekin pari kertaa katsomassa suomenkielisiä näytelmiä.

Vivica Bandler vaikuttaa olleen itsevarma, avoin, persoonallinen, kulturelli, aikaansaava ja ystävien kesken pidetty ihminen. Vivica muuten opiskeli yliopistossa agronomiaa, varmaan maaseututaustansa vuoksi, ja oli teatterin alalta itseoppinut.

Kuka osaa muuten sanoa, mikä oli hänen ja Tove Janssonin suhteen laatu? Olen lukenut, että Tove oli hyvin ihastunut Vivicaan, mutta oliko Vivica kiinnostunut Tovesta muuten kuin läheisenä ystävänä? Ainakin Vivica meni miehen kanssa naimisiin. Tove omisti Vaarallinen juhannus -muumikirjan Vivicalle, ja siinähän seikkaillaan teatterin maailmassa. Vivica taas vei muumit Lilla Teaternin lavalle.

Näyttely on Teatterimuseon Studioissa 10.2.–3.6.2012.

Valokuviani näyttelystä:

Vivica näytti monissa kuvissa hyvin androgyyniltä.

Muumi-näytelmän suloiset piirustukset!

Vivican lemmekkeitä sanoja Tovelle

Teatterimuseossa on jännittävät lamput kuin sukeltajan kypärät.

Valkea neito ratsullaan... Tämä on ehkä oudoimpia minusta otettuja valokuvia, mutta kiusaus oli liian suuri.

Vilja ja Sampo Teatterimuseossa

Café Cavalier on soma gay-kahvila

Pitihän se testata eli Helsingin uusi homokahvila Café & Bar Cavalier. Kahvila löytyy Kampista Malminrinteestä, legendaarisen pornokauppa Keltaisen ruusun vierestä.


Ottamani valokuva Café Cavalierista.

Kävin Cavalierissa tiistai-iltana kahvilla ja syömässä ystäväni Jasminin kanssa, joka asuu aivan kahvilan lähellä, ja hän olikin siellä jo kolmatta kertaa.

Kahvila on nimensä ("kavaljeeri") perusteella suunnattu homomiehille, ja paikan omistavatkin kaksi miestä. Miksi, miksi Helsingissä ei koskaan voi olla yhtään lesbokahvilaa?! Huokaus. Helsingissä on muutenkin runsaasti homomiehille suunnattuja baareja ja yökerhoja, mutta naisille vain satunnaisia klubi-iltoja.

Cavalierissa oli meidän lisäksi vain kolme miestä. Tunnelma ei kuitenkaan ollut naisia / lesboja kohtaan torjuva tai kyräilevä, niin kuin joissakin miehille suunnatuissa baareissa olen kohdannut, vaan omistaja oli oikein lämmin meitä kohtaan. Huomasin vasta myöhemmin, että kahvila menee tiistaisin jo kuudelta kiinni, mutta kiltti omistaja ei hätistellyt meitä pois kuuden jälkeen.

Kahvilan sisustuksesta ei olisi voinut mitenkään arvata tulleensa homokahvilaan. Ainoastaan oven ulkopuolella taisi heilua pieni sateenkaarilippu, jos oikein muistan. Ehkä paikan pääideana onkin, että homomiehet voivat tulle sinne rauhassa vaikka keskellä päivää treffeille pitelemään toisiaan kädestä, ilman että muista pöydistä tuijotetaan tai huudellaan.

Kahvila on siisti, soma ja kotoisa. Seinillä oli maalauksia, sillä kahvilassa pidetään taidenäyttelyitä. Ainoa miinus tulee paikan pienuudesta, koska tuntui, että muissa pöydissä kuultiin kaikki sanomamme. Lisäksi verkkosivuilla mainostetaan kakkupaloja, joita ei kuitenkaan ollut myynnissä, vain pari pientä perusleivosta. Mutta kahvilan erikoisuus tuntuvatkin olevan "äijämakuun" sopivat lihapiirakan näköiset piirakat, joissa on erilaisia täytteitä, myös kasvisversioita.

Cavalier on myös baari, ja se onkin keskiviikosta lauantaihin auki kahteen asti yöllä.



Ostamani herkullinen ja rasvainen feta-kasvis-piirakka, jonka mukana tuli somissa pikkulaseissa ketsuppia, sinappia, majoneesia ja minisuolakurkkuja.



Intohimona moderni kuvataide

Naputtelen myös tänään kaksi blogipäivitystä, ja tästä niistä toinen. Näin hiihtolomaviikolla mulla ei ole ollut päivätöitä Seuren kautta, ellen sitten saa keikkaa huomiseksi tai perjantaiksi. Sitten pidänkin useamman kuukauden tauon keikkailusta - jota ehti kestää vain 2-3 viikkoa - koska aloitan maanantaina viitenä päivänä viikossa olevan yrittäjäkurssin!

Nyt kun Guggenheim-puhe käy Suomessa kuumana, on Helsinki-kirjat suomentanut ehkä maailman kuuluisimman taidekeräilijän Peggy Guggenheimin (1898–1979) jo 1960-luvulla kirjoittaman omaelämäkerran. Kirjassa on mukana kirjailija Gore Vidalin kirjoittama esipuhe vuodelta 1979, eli se on kirjoitettu Peggyn kuoleman jälkeen. Suomennoksen alkusanat on kirjoittanut Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Käännös on ystäväni Riie Heikkilän käsialaa. 

Peggy nuorena

Peggy Guggenheim - Taiteenrakastajan tunnustuksia (2011) on poikkeuksellisen ohut elämäkerta, vain 192 sivua. Lainasin teoksen kirjastosta parin kuukauden jonottamisen jälkeen.

Hävettää myöntääkin, mutta en ollut tiennyt Peggyn olemasta olosta mitään ennen kuin tämä kirja suomennettiin. Guggenheim-nimikin tuli tietoisuuteeni vasta vuosi sitten kun lehdet Suomessa täyttyivät siitä tiedosta, että Helsinkiin suunnitellaan Guggenheim-museota. Peggy on kuulemma rikkaan yhdysvaltalaisen juutalaissukunsa kuuluisin jäsen!

Kirja on ennen kaikkea kokoelma nokkelan Peggyn lentäviä sutkautuksia. Hän ohittaa monet henkilökohtaiset ihmissuhdeasiansa vain kevyellä kaskulla, vaikka kyseessä olisi kipeä avioero. Peggy kertoo kolmesta avioliitostaan (ja kolmesta avioerostaan), jotka kaikki hän solmi aikansa kuuluisien taiteilijoiden kanssa. Ennen kaikkea hän keskittyy kertomaan modernista kuvataiteesta eli kuinka hänestä tuli maalausten keräilijä, keihin kaikkiin kuvataiteilijoihin hän tutustui ja kuinka hän perusti ensiksi New Yorkiin taidegallerian ja sitten Venetsiaan ensimmäisen Guggenheim-museon.

Peggy Venetsiassa koiriensa kanssa

Luin kirjaa haltioituneena, koska Peggyn elämä on ollut niin värikästä ja tapahtumarikasta. Hän oli todella persoonallinen, hauska ja älykäs nainen, jonka intohimoinen suhde moderniin taiteeseen toi hänelle paljon ystäviä ja rakastajia sen ajan taidemaailmassa. Lisäksi hän näki paljon maailmaa matkoillaan. Kirja vilisee eri taide- ja museoalan vaikuttajien nimiä 1920-1960-luvuilta, joten Wikipedia on tarpeen lukiessa. On mielenkiintoista tutustua ihmiseen, jonka elämä on omistettu yhdelle intohimolle. Luultavasti yhdellä asialle täysillä omistautuminen on ainoa keino päästä huipulle jollakin alalla.

Kirjassa yllätti myös se, ettei Peggy ollut niin rikas kuin olin luullut. Hänen isänsä oli lähtenyt pois veljiensä talousbisneksistä eikä siten saanut samanlaista suuromaisuutta, joten Peggykin oli aikuisena usein rahapulassa. Hänen enonsa oli myös kuuluisa taidekeräilijä, ja rikkaampi kuin Peggy. Oli Peggyllä silti varaa mm. ostaa palatsi Venetsiasta... Peggyllä oli myös onneton lapsuus, eli rikkaus ja sivistyssuku eivät välttämättä tuo onnea - mutta sen onnen voi saavuttaa Peggyn tavoin itse aikuisena luomalla oman elämänpiirinsä, uransa ja ihmissuhteensa.

Afrikkalaista ja italialaista herkuttelua

Maya-intiaanien ennustus ei toteutunutkaan ja maailmanloppua ei tullut eilen 21.2.2012! Sen kunniaksi voi vaikka... blogata.


Baobabin kuvat ovat ravintolan Facebook-sivulta.

Helsingissä ei ainakaan ole runsaudenpulaa afrikkalaisista ravintoloista. Siksi Kallioon muutama kuukausi sitten avattu, hauskasti nimetty Baobab on enemmän kuin tervetullut. Kävin siellä viime viikonloppuna illallisella ystäväni Eijan kanssa. Varasimme pöydän etukäteen, mutta tilaa olisi ollut muutenkin. Olimme muuten ainoat suomea puhuvat asiakkaat.

Baobab sijaitsee Kolmannella linjalla aivan Club Libertén vieressä. Pieni ravintola on viihtyisä ja persoonallinen. Siellä on 18 istumapaikkaa. Paikan on perustanut kaksi gambialaista miestä, jotka puhuvat asiakkaille englantia. Ravintolassa ei sitten muuten myydä alkoholia.

On sinänsä hassua puhua vain "afrikkalaisesta" ravintolasta, koska Afrikka maanosana koostuu kymmenistä valtioista ja hyvinkin erilaisista ruokakulttuureista. Yhtä yliolkaista olisi puhua eurooppalaisesta tai aasialaisesta ravintolasta tarkentamatta maata. Nyt-lehden mukaan Baobab tarjoilee gambialaista, nigerialaista ja ghanalaista ruokaa.

Tilasin itse annoksen, joka sisälsi paistettua naudanlihaa, ruokabanaania ja riisiä. Se maksoi muistaakseni 14 euroa. Oli oikein hyvää, enkä jaksanut syödä koko annosta. Juomaksi sai "eksoottisia limuja", ja nautin itse guava-limusta.

* * *

Bonuksena mainitsen sen, että testasin viime perjantaina ystäväni Essi V:n kanssa pienellä kahvila- ja baarikierroksellamme uutena tuttavuutena Kluuvin kauppakeskuksen italialaisen Fratello Torrofazione -kahvilan (huh, yritäpä muistaa ulkoa tämä nimi!).

Kahvila on erikoistunut itse jauhamaansa kahviin, ja siellä oli myös erikoinen, tiedekeskuksen härveliä muistuttava tislauslaite (?) kahville. Paikka on katutasolla kahdessa tasossa ja todella kodikas sohvineen ja tyynyineen. Söin siellä tulisella makkaralle täytetyn leivän, joka valmistettiin paikan päällä tilaukseni jälkeen. Täytetty leipä oli tuoretta, rapeaa - ja todellakin tulista! Nam.

Kuva on Fratellon Kluuvin kotisivuilta.

Bircher muesli on kokeilemisen arvoinen

Vierailkaapa Stockmannin Herkun laajalla jogurttitiskillä! Sieltä löytyy nyt tällainen uutuus: myslirahka! Todella hyvää ja makuja löytyy ainakin tällä hetkellä kolme eli karhunmarja, omena-pähkinä ja piparinen joulumaku. Olen testannut ne kaikki ja hyviä ovat. Maku on ihanan täyteläinen, ruokaisa ja kermaisa. Ja mä en edes yleensä ole mysli-ihmisiä.

Bircher muesli on kuulemma traditionaalinen sveitsiläinen mysli. Stockmannilla myytävät purnukat on valmistanut Weibenhorner Milch Manufaktur. Odotan merkin loppuja myslirahkoja ja muitakin tuotteita Suomeen!

Stockmann muuten täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Keskustan Stockmann on lempiostospaikkojani, erityisesti Herkku, koska siellä on niin runsas ja laadukas valikoima. Stockalla on mielestäni turhaan mielikuva kalliina tavaratalona, koska esimerkiksi mulla ei ole koskaan ollut paljon rahaa, mutta silti mulla on varaa tehdä ruokaostokseni Herkussa aina kun menen sen ohitse. Tosin olenkin tuhlaavainen herkkusuu...

Ainoa miinus on se, että Helsingin Sanomat vähän aikaa sitten kirjoitti, että Herkku on perjantai-iltaisin sinkkujen kohtaamispaikka. En ollut koskaan huomannut asiaa, mutta lehtijutun jälkeen olen pannut merkille, että Herkussa käy nyt iltaisin entistä enemmän kaksi-kolmikymppisiä miehiä yksin ostoksilla - ja he luovat merkitseviä hymyjä kun myös teen siellä yksin ostoksia... Antaisivat ihmisen ostaa sushinsa ja myslinsä rauhassa, eh.