Suositut tekstit

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ole sellainen kuin olet

Tiedän, että Kaikki muuttuu paremmaksi -kampanja ja siihen liityvät videot ovat jo vanha juttu. Lainasin silti itse tällä viikolla kirjastosta Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan (Paasilinna 2010), jossa lähes 60 suomalaista julkisuuden henkilöä tai tavallista tallaajaa kertoo tarinansa joko omalla nimellään tai nimettömänä.


Tarinat ovat vain noin kahden sivun pituisia, joten kirja on nopealukuinen ja siitä voi lukea kiireessä vaikka yhden tositarinan kerrallaan. Tarinat poikkeavat toisistaan paljon, koska siihen on valittu eri-ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea. Lähes kaikkia kuitenkin yhdistää hämmennys, salailu, yksinäisyys ja ahdistus teini-ikäisenä ja myöhemmin elämässä taas löytyvät avoimuus, itsevarmuus, rakkaus ja tasapaino. Tosin nämä samat tunteet yhdistävät myös heteronuorina, mutta homoseksuaalit kokevat ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet vielä voimakkaampina. Suurin osa homoista löytää hyväksyvän ja laajan ystäväpiirin teinivuosien jälkeen. 

Kirjaan mukaan pyydetyt kertovat kuinka ovat tajunneet homo- tai biseksuaalisuutensa, miten rankkaa heillä oli teinivuosina ja kuinka he nyt aikuisina elävät onnellisina ja rakastettuina. Osassa tarinoista äänessä ovat transsukupuoliset tai ihmiset, joiden äiti, isä tai sisarus on tullut ulos kaapista. Kaikissa tarinoissa on onnellinen loppu, koska kirja on tehty rohkaisuksi erilaisille nuorille ja estämään nuorten homoseksuaalien itsemurhia.

Pidän itse kirjasta, koska siitä saa vertaistukea ja laajaa perspektiiviä - ja toivoa. Lisäksi toisten ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Ennen kaikkea kirja saa huomaamaan, kuinka samanlaisia kokemuksia erilaisillakin ihmisillä on ja että ei ole itse ollut yksin. Jopa todella synkissä elämänvaiheissa eläneet kertojat ovat vuosien saatossa kokeneet täydellisen elämänmuutoksen parempaan. Välillä tietysti katkeroittaa lukea, kuinka lopuksi lähes kaikki kaksi- ja kolmekymppiset kertojat toteavat nyt olevansa onnellisessa pitkässä parisuhteessa ja vakituisessa hyvässä työpaikassa. :-b No, kirja onkin luotu rohkaisuksi yläaste- ja lukioikäisille. Olisi varmasti ollut hyvä, jos olisin lukenut tällaisen kirjan teinivuosinani...

"Ei onnellisuutta voi tavoittaa elämällä piilossa." (Kaikki muuttuu paremmaksi)

lauantai 17. syyskuuta 2011

Suomalainen burleski ei sammaloidu!

Tämän elokuvan kun löytäisin jostain myytävänä dvd:llä... Tai voisiko elokuvateatteri Orion tehdä pikkupalveluksen ja etsiä leffan ohjelmistoonsa?

Kotimaisen burleskin kentällä tapahtuu nyt paljon!

Kesän aikana on perustettu Suomen BurleskInstituutti, joka tarjoaa opetusta ja esityksiä Helsingissä, Turussa ja Tampereella sekä välillä myös muualla Suomessa. Kuulostaa todella professionaaliselta!

Bettie Blackheart vetää burleskitanssitunteja Helsingissä Lönnrotinkadulla vain naisille tarkoitetulla HiMO Clubilla. Opetus on äänestetty "jäätävän hyväksi".

Lauantaina 15.10. on Suomi Burlesque Gaala  ravintola Kaisaniemessä. Liput maksavat 25 euroa ja esiintyjiä on paljon. Mmm, pitäisikö mennä? Lähtisikö joku kanssani sinne karkeloimaan? :) :)

P.S. Mahtavaa, että Helsinki Burlesque on julistautunut syrjinnästä vapaaksi alueeksi.

Miksi Madonnan leffa epäonnistui, mutta Howl vei potin kotiin

”All you need to make a movie is a girl and a gun.” Jean-Luc Godardin

Päivitän tähän lyhyesti lähiaikoina näkemiäni elokuvia. Kävin jo eilen katsomassa Paavon kanssa ensimmäisen viidestä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalien elokuvistani, The Mill and the Cross, mutta teen myöhemmin oman päivityksen kaikista näkemistäni R&A-elokuvista.


Vuokrasin kirjastosta rakastamani Madonnan esikoisohjauksen Filth and Wisdom. Komedia-draama-musikaalissa kolme kämppistä asuu Lontoossa (kuulosti hyvältä). Jokaisella kolmesta on oma ongelmansa, joka ratkeaa lopussa.

Elokuvan sielu on originelli mustalaismuusikko-renttu A.K., joka rahoittaa elämäänsä miesdominana piiskaten homomiehiä. Hän on salaa ihastunut kämppikseensä Hollyyn, joka on viaton ja puritaaninen balleriina. Siinä missä A.K. on hyvin seksuaalinen, niin Holly on siveä. Holly taas kärsii rahapulasta ja pestautuu strippariksi, mikä ei kunnolla luonnistu kiltiltä tytöltä. Kolmas kämppis Juliette on töissä apteekissa, mutta tahtoisi tehdä humanitaarista kutsumustyötään Afrikassa köyhien lasten parissa. Lyhythiuksinen Juliette muuten näyttää lepakolta, mutta voih, valitettavasti hän ei ole sitä...

Elokuva on hyvin madonnamainen: on köyhää tanssijaa, taiteilijankutsumusta, paljasta pintaa, kauniita nuoria naisia, seksuaalisia pakkomielteitä ja perverssioita, hyväntekeväisyystyötä... Aiheet kuulostavat viihdyttäviltä ja kiinnostavilta, mutta elokuva oli pettymys. Kaikki on kovin pinnallista, kliseistä ja epäuskottavaa. Mikään ei ole aitoa. Muusikonrenttu kuljettaa tarinaa eteenpäin filosofisin pohdinnoin, mutta en ainakaan itse pysty allekirjoittamaan niitä vanhanaikaisia taivas-helvetti-mietteitä. Lisäksi A.K.:n ja Hollyn väliseen kemiaan on lähes mahdotonta uskoa, sillä he ovat niin eri planeetoilta.

Harmillista, koska olin jo odottanut Madonnan nyt levitykseen tulevaa toista ohjausta, Wallis Simpsonin ja Edward VIII:n rakkaustarinan kertovaa W.E.-elokuvaa, mutta nyt en odota sitä enää. W.E. on tosin saanut lehdistössä murskakritiikin.


Kävin viime sunnuntaina katsomassa Orionissa tsekkiläisen Milos Formanin ohjauksen Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over The Cuckoo's Nest, USA 1975). Kävin ensiksi kahvilassa Virven kanssa ja kipitin sitten kiireellä yksin elokuvaan. Olen nähnyt elokuvan ennenkin televisiosta, mutta en muistanut siitä kuin näyttävän loppukohtauksen. Elokuva on hieno, ravisteleva ja viisas tarina terveestä ja kapinallisesta potilaasta (Jack Nicholson), joka yrittää tuoda muiden potilaiden elämään sisältöä ja joka vastustaa ylihoitaja Mildred Ratchedin traditioita. Kyseessä on potilaan ja hoitajan, yksilön ja koneiston, välinen valtataistelu. Elokuva pohjautuu Ken Keseyn vuonna 1963 ilmestyneeseen tajunnanvirtaromaaniin, joka taas on kerrottu mielisairaalassa olevan kaksimetrisen intiaanin näkökulmasta.


Lainasin kirjastosta myös Rob Epstein ja Jeffrey Friedman ohjaaman elokuvan Howl-Huuto (USA 2010), jonka katsoin kun Paula alkuviikosta majottui luokseni pariksi yöksi. Tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon vuonna 1957, jolloin käytiin oikeudenkäyntiä beat-runoilija Allen Ginsbergin (1926-1997) siveettömäksi syytetystä pitkästä runosta "Howl". Syytettynä oli Huuto ja muita runoja -teoksen kustantaja. Runo kuvasi sodan jälkeisen nuoren sukupolven tuntoja. Elokuva kertoo Ginsbergin taiteesta ja elämästä ja siitä millaista oli olla homoseksuaali 1950-luvulla.

Elokuva on todella upea!!!! Se sisältää tarkkanäköisiä ajatuksia niin taiteesta kuin rakkaudesta. Itse runokin on vaikuttava. Lisäksi on terapeuttista ja toivoa antavaa seurata kuinka Ginsberg kipuilee homoutensa kanssa ja ihastuu mahdottomiin kohteisiin, mutta lopulta löytää suuren ja kestävän rakkauden. Siinä missä Madonnan elokuva on epäuskottavaa viihdettä, niin Howl on taidetta, joka tuo tuoreita näkökulmia todellisuuteen ja antaa samaistumiskohteita. Howl ravisteli kunnolla ja ajattelin heti sen loputtua, että tämä täytyy katsoa uudestaan!

perjantai 16. syyskuuta 2011

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

"Haalistuu, haalistuu / sun silmät ja suu"

EDIT. Kiitos Jasminin, tajusin tehneeni tässä postauksessa nolon virheen!! Priden tämän vuoden kappale olikin Reginan biisi "Haluan sinut." Kappale kertoo kevytkenkäisyydestä, sarjaihastumisista ja toisaalta ihastumisen ihanuudesta aina. Se on kevyt ja kuulas kesäkappale. Muuten lauluun sopivat aika samat sanat kuin joilla kuvailin kappaletta "Jos et sä soita", sillä molemmat laulut ovat niin samantyylisiä.


d

Ostin eilen Reginan albumin Soita mulle, joka julkaistiin viikko tai pari sitten. Kyseessä on Reginan neljäs albumi, ja olen ostanut myös kolme edellistä levyä. Uuden levyn musiikki on kuulasta, kaunista, kepeää, seesteistä ja helmeilevää. Edellisen levyn jälkeen äidiksi tulleen Iisa Pykärin sanoitukset ovat runollisia ja pelkistettyjä. Välillä sanoitukset ovat liiankin minimalistisia ja naiiveja mun mukaani, niin kuin aikaisemmillakin levyillä. Ennen kaikkea kappaleet ovat kuitenkin hienoja tunnelmapaloja - ja sävelet upeita. Kriitikot ovat lehdissä ylistäneet, että tällä levyllä Regina on todella hionut tyylinsä huippuunsa.


Levyltä julkaistiin jo alkukesästä single "Jos et sä soita", joka oli Helsinki Pride 2011 -kappale. Hieman yllättävää on se, ettei kappaleessa viitata mitenkään homoihin tai sukupuolivähemmistöihin. Toisaalta ei kappaleessa muutenkaan mainita kertojan ja hänen ihastuksensa sukupuolta, niin kuin ei yleensä koskaan Reginan kappaleissa. Regina ei myöskään ole koskaan ollut musiikissaan kantaaottava tai poliittinen, vaan pyrkinyt ennen kaikkea luomaan hyvää indie-musiikkia. Ehkä Regina halusi tehdä Prideille ennen kaikkea kesäisen ja kauniin haikean kappaleen - tai sitten he vain valitsevat tulevalta levyltään jonkun valmiin kappaleen Prideille. Priden tämän vuoden teema oli rakkaus, ja "Jos et sä soita" kertoo ensikohtaamisesta, jonka seuraukset jäävät auki. Kertoja on ihastunut johon kuhun (luultavasti juhlissa) ja antanut tälle puhelinnumeronsa, mutta toisesta ei sitten kuulukaan mitään - eikä sillä lopulta ole kertojalle enää niin suurta väliäkään.

"Jos et sä soita" -kappale (siitä ei ole tehty musiikkivideota): 

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Queer-elokuvia joka makuun! Tai ainakin lepakkomakuun...

Muistittehan, että tänä aamuna alkoi netissä lipunmyynti Rakkautta ja anarkiaa -festareille. Ostin sinne kohtuullisesti liput kahteen elokuvaan ja kahteen japanilaiseen animaatioon. Mainitsen näistä valinnoistani erikseen kotimaisen elokuvan Pystyssä, jonka tapahtumapaikkoja ovat Kallio ja Punavuoren baarit, ja jossa näyttelee Kristiina Puukko!
***


Katsoin eilen kaverilta lainaamani ranskalaisen uutuuselokuvan Tomboy, joka näytetään myös R&A:ssa. Se kertoo 10-vuotiaasta transsukupuolisesta lapsesta. Elokuvassa transsukupuolisuutta ei tosin mainita kertaakaan ääneen, eikä leffassa muutenkaan selitellä mitään. Leffa on hyvin realistinen ja pyrkii luonnollisuuteen - siinä ei ole edes taustamusiikkia.

Päähenkilön perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, jossa poikatyttö Laure alkaa salaa perheeltään teeskennellä naapuruston lapsille olevansa poika. Vastakohdan Laurella luo hänen tyttömäinen pikkusiskonsa, joka on mainio tapaus.

Vaikka elokuva kuvaa väärään kehon syntymisen tuskaa, niin se on ennen kaikkea hyvin aito ja kaunis kuvaus lapsuudesta. Siinä esitellään paljon lasten leikkejä ja keskinäistä kaveruutta sekä lasten ja vanhempien välisiä hyviä suhteita. Kerrankin vähemmistöistä kertova elokuva, jossa päähenkilön vanhemmat ovat fiksuja, lämpimiä ja ymmärtäväisiä, eivätkä ahdasmielisiä kiihkoilijoita.

Päähenkilöä esittää muuten tyttö, vaikka hän näyttääkin täysin pojalta! Tomboy herättää huomaamaan, kuinka sukupuolten välinen ulkoinen ero lapsena syntyy vain vaatteilla ja hiustyylillä.


Katsoin tänään Lontoosta ostamani dvd:n Elena Undone (USA 2010). Jännittävää on se, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Kyseessä on tarina kielletystä salasuhteesta, itsensä löytämisestä ja ylipäätään romanttisen rakkauden voimasta. Päähenkilö Elena on uskonnollinen perheenäiti, joka on kaiken kukkuraksi ollut 15 vuotta naimisissa pastorin kanssa. Hän tulee vanhoillisesta intialaisesta perheestä. Kuitenkin Elena täysin yllättäen rakastuu uuteen ystäväänsä, lesboon kirjailijaan. Koko Elenan maailma menee sijoiltaan - mutta ensimmäistä kertaa hän todella elää.

Elokuvassa on myös kehyskertomus, jossa pohdiskellaan sen oikean löytämistä ja esitellään todellisia pariskuntia, jotka ovat löytäneet toisensa epätavallisin tavoin. Aluksi tämä kehystarina tuntui amerikkalaisen imelältä ja oudolta, mutta sitten ihan kiintoisalta. Lisäksi pienempiä tositarinoita pariskunnista esittelevä kehys tuntui heti tutulta, ja sellainenhan onkin myös vuoden 1989 hittielokuvassa Kun Harry tapasi Sallyn. Elena Undonessa tosin esitellään myös ei-hetero-pariskuntia.

Elena Undone
Elena Undone on todellinen eye candy, koska molemmat naiset ovat niin huippukauniita. Henkilöhahmoista on myös helppo pitää, koska he ovat niin sympaattisia, herttaisia ja fiksuja. Mukavaa, että kerrankin tyttörakkauselokuvassa ei kuvata teini-ikäisiä vaan lähemmäs nelikymppisiä naisia (joilla tosin on parikymppisten vartalot...). Elokuvan on ohjannut lesbo, joka extra-osiossa kertoo halunneensa kuvata mahdollisimman taiteellisen ja herkän naisten välisen rakastelukohtauksen. Voin sanoa, että se kohtaus on kyllä pitkä ja kaunis...

Sea Purple
MUTTA mikä mahtavinta, tajusin Elena Undone -dvd:n traileriosiota katsoessani, että on olemassa lontoolainen yritys nimeltä Peccadillo Pictures, joka tuo Englantiin valtavat määrät queer-elokuvia! Peccadillon verkkosivuilta löytyy esittelyjä monista niin tutuista kuin Suomessa tuntemattomista gay-elokuvista. Etusivun lopussa esitellään pian ilmestyvä historiallinen Sea Purple, joka kuulostaa erityisen jännittävältä. Se on tositarina katolisessa Italiassa 1800-luvulla eläneestä nuoresta naisparista.

Sivuilla on linkit Amazonin verkkomyymälään kaikista niistä elokuvista, jotka ovat jo ilmestyneet dvd:llä. Kyseiset dvd:t voi siis tilata Isosta-Britanniasta Suomeen, eivätkä dvd:t edes maksa paljon! Vaikka ostinkin Lontoosta kolme uutta dvd:tä, niin tilasin nyt heti kaksi uutta tyttörakkausleffaa: Lost And Delirious (2008) ja I Can't Think Straight (2008). Aion myöhemmin tilata lisää leffoja, sillä sivuilta löytyi vaikka kuinka paljon houkuttelevia uusia elokuvia... apua. (En tiedä, miksi teksti on yllättäen pienentynyt, huoks.)

tiistai 6. syyskuuta 2011

Lontoo valokuvin

The London Eye päässäni
 Hello hello!

Kotona jälleen. Palasin tosiaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Nyt olen "kotiarestissa", koska loukkasin molemmat jalkani matkalla... Ei mitään vakavaa, kävelin vain niin paljon, että sain kantapäihini ja varpaisiini paljon vesirakkuloita, jotka kipeästi puhkesivat. Yh. Olen kävellyt sunnuntaista lähtien linkkaamalla, joten tein tänään töitä etänä.

Matka oli todella runsas, inspiroiva ja hauska!! Reissu todellakin toteutti odotukseni, vaikka kommelluksiakin sattui paljon ja Iriini parka sairastui lauantai-iltana. Juhlimme, kävimme museoissa, teattereissa, kaupoissa ja ulkona syömässä, herkuttelimme piknikillä... Suurimman osan kokemistani paikoista voitte nähdä ottamissamme valokuvissa. Vain joistakin kaupoista, kahviloista ja pubeista en ottanut kuvia.

Mulla ei ole myöskään valokuvia itä-lontoolaiselta indiehenkiseltä queer-klubilta, Vogue Fabrics -yökerhossa olleelta Booby Hatch -klubilta, jolla kävimme perjantaina juhlimassa. Siellä oli paljon hyvännäköisiä hipsterilepakoita. Kävimme myös lauantaina Sohossa sijaitsevassa Lontoon kuuluisimmasta lesboyökerhosta Candy Barissa, jossa kuvataan myös tosi-tv-sarjaa paikan työntekijöistä ja asiakkaista (lauantaina ei tosin näkynyt kameroita).

Täytyy sanoa, että nuo lepakkopaikat tekivät muhun suuren vaikutuksen. Candy Bar oli täpöytäynnä jo yhdeksältä illalla, porukka oli hyväntuulista enkä ole koskaan nähnyt niin paljon niin kauniita nuoria naispareja... L-koodi todella heräsi eloon Candy Barissa! Juttelin siellä New Yorkista Lontooseen lomalle tulleen parikymppisen naisparin kanssa. He olivat jo kolmatta iltaa peräkkäin juhlimassa Candy Barissa ja edelleen täynnä energiaa. Ulkomailla ylipäätään aina yllättyy positiivisesti siihen kuinka puheliaita ja ystävällisiä monet tuntemattomat ovat, jo kaupankassoista lähtien.

Ehdin myös jo Iriinin ja Leen luona nähdä australialaisen ovelan elokuvan Griff the Invisible, joka näytetään tämän kuun lopulla Rakkautta ja anarkiaa -festareilla.

Olkaa hyvä, täällä valikoima Lontoosta ottamistani valokuvista!