Päivitän tähän lyhyesti lähiaikoina näkemiäni elokuvia. Kävin jo eilen katsomassa Paavon kanssa ensimmäisen viidestä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalien elokuvistani, The Mill and the Cross, mutta teen myöhemmin oman päivityksen kaikista näkemistäni R&A-elokuvista.
Vuokrasin kirjastosta rakastamani Madonnan esikoisohjauksen Filth and Wisdom. Komedia-draama-musikaalissa kolme kämppistä asuu Lontoossa (kuulosti hyvältä). Jokaisella kolmesta on oma ongelmansa, joka ratkeaa lopussa.
Elokuvan sielu on originelli mustalaismuusikko-renttu A.K., joka rahoittaa elämäänsä miesdominana piiskaten homomiehiä. Hän on salaa ihastunut kämppikseensä Hollyyn, joka on viaton ja puritaaninen balleriina. Siinä missä A.K. on hyvin seksuaalinen, niin Holly on siveä. Holly taas kärsii rahapulasta ja pestautuu strippariksi, mikä ei kunnolla luonnistu kiltiltä tytöltä. Kolmas kämppis Juliette on töissä apteekissa, mutta tahtoisi tehdä humanitaarista kutsumustyötään Afrikassa köyhien lasten parissa. Lyhythiuksinen Juliette muuten näyttää lepakolta, mutta voih, valitettavasti hän ei ole sitä...
Elokuva on hyvin madonnamainen: on köyhää tanssijaa, taiteilijankutsumusta, paljasta pintaa, kauniita nuoria naisia, seksuaalisia pakkomielteitä ja perverssioita, hyväntekeväisyystyötä... Aiheet kuulostavat viihdyttäviltä ja kiinnostavilta, mutta elokuva oli pettymys. Kaikki on kovin pinnallista, kliseistä ja epäuskottavaa. Mikään ei ole aitoa. Muusikonrenttu kuljettaa tarinaa eteenpäin filosofisin pohdinnoin, mutta en ainakaan itse pysty allekirjoittamaan niitä vanhanaikaisia taivas-helvetti-mietteitä. Lisäksi A.K.:n ja Hollyn väliseen kemiaan on lähes mahdotonta uskoa, sillä he ovat niin eri planeetoilta.
Harmillista, koska olin jo odottanut Madonnan nyt levitykseen tulevaa toista ohjausta, Wallis Simpsonin ja Edward VIII:n rakkaustarinan kertovaa W.E.-elokuvaa, mutta nyt en odota sitä enää. W.E. on tosin saanut lehdistössä murskakritiikin.
Kävin viime sunnuntaina katsomassa Orionissa tsekkiläisen Milos Formanin ohjauksen Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over The Cuckoo's Nest, USA 1975). Kävin ensiksi kahvilassa Virven kanssa ja kipitin sitten kiireellä yksin elokuvaan. Olen nähnyt elokuvan ennenkin televisiosta, mutta en muistanut siitä kuin näyttävän loppukohtauksen. Elokuva on hieno, ravisteleva ja viisas tarina terveestä ja kapinallisesta potilaasta (Jack Nicholson), joka yrittää tuoda muiden potilaiden elämään sisältöä ja joka vastustaa ylihoitaja Mildred Ratchedin traditioita. Kyseessä on potilaan ja hoitajan, yksilön ja koneiston, välinen valtataistelu. Elokuva pohjautuu Ken Keseyn vuonna 1963 ilmestyneeseen tajunnanvirtaromaaniin, joka taas on kerrottu mielisairaalassa olevan kaksimetrisen intiaanin näkökulmasta.
Lainasin kirjastosta myös Rob Epstein ja Jeffrey Friedman ohjaaman elokuvan Howl-Huuto (USA 2010), jonka katsoin kun Paula alkuviikosta majottui luokseni pariksi yöksi. Tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon vuonna 1957, jolloin käytiin oikeudenkäyntiä beat-runoilija Allen Ginsbergin (1926-1997) siveettömäksi syytetystä pitkästä runosta "Howl". Syytettynä oli Huuto ja muita runoja -teoksen kustantaja. Runo kuvasi sodan jälkeisen nuoren sukupolven tuntoja. Elokuva kertoo Ginsbergin taiteesta ja elämästä ja siitä millaista oli olla homoseksuaali 1950-luvulla.
Elokuva on todella upea!!!! Se sisältää tarkkanäköisiä ajatuksia niin taiteesta kuin rakkaudesta. Itse runokin on vaikuttava. Lisäksi on terapeuttista ja toivoa antavaa seurata kuinka Ginsberg kipuilee homoutensa kanssa ja ihastuu mahdottomiin kohteisiin, mutta lopulta löytää suuren ja kestävän rakkauden. Siinä missä Madonnan elokuva on epäuskottavaa viihdettä, niin Howl on taidetta, joka tuo tuoreita näkökulmia todellisuuteen ja antaa samaistumiskohteita. Howl ravisteli kunnolla ja ajattelin heti sen loputtua, että tämä täytyy katsoa uudestaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti