Burleski-viikonloppuni starttasi käyntiin eilen illalla. Koimme Vilman kanssa ensi-illan huumaa kun menimme katsomaan Tennispalatsiin (mielikuvituksellisesti nimetyn...) Burleski-elokuvan (Burlesque, USA 2010).
Elokuva oli sitä, mitä mainokset olivat jo luvanneet: paljon henkeäsalpaavan upeita ja kalliita pukuja, hienoja pop-lauluja, hämmentävän kauniita ihmisiä ja perinteinen tuhkimo-juoni, johon sisältyy rakkautta, oman paikkansa löytämistä, vastoinkäymisiä ja draamaa. Elokuva on hyvin viihdyttävä ja yli kaksi tuntia menee kuin siivillä. Musikaalinumerot ovat sensuelleja, täräyttäviä, kuumia ja kuvankauniita. Tosin näissä tansseissa ei burleski-tyyliin vähennetä vaatteita eikä pyöritellä tasseleita, vaan esitykset ovat kabaree-tyylisiä.
Burleski ei tarjoa feminististä burleskia, joka ottaisi yhteiskunnallisesti kantaa tai rikkoisi naisiin kohdistuvia ankaria ja yhdenmukaistavia ulkonäköpaineita. Olen tottunut näkemään klubeilla livenä burleskiesityksiä, joissa kaiken kokoiset ja näköiset amatööritanssijat esittävät hauskoja ja kiusoittelevia tansseja. Burleski-elokuvassa on kyseessä perinteisellä tavalla täydelliseksi muokattujen ammattitanssijoiden vartaloiden esittelyä vähissä vaatteissa seksikkäissä ja hyvin vaativissa koreografeissa, The Pussycat Dollsien ja Dita von Teesen tyyliin. Sivunumeroissa tosin näkyy ohimennen rehevämpiä akrobaattinaisia Cabaret-elokuvan tyylisissä hassutteluesityksissä. Myös elokuvan miehet ovat perinteisellä tavalla mallinkomeita lihaskimppuja, jotka eivät kyseensalaista vallitsevaa kapeaa miesihannetta.
Aluksi vähän ihmettelin yli 60-vuotiaan Cherin valintaa toiseen päärooliin, mutta kun Cher alkoi laulaa, niin kaikki epäilykseni haihtuivat. Uskomaton ääni! Ja onhan Cher kaunis ja nuoren näköinen kuten viisikymppinen Madonna... Christina Aquileran valkokangasdebyytti taas on hyvin Christinan laulajan imagon näköinen - ja onnistunut. Kuinka valkoisella sirolla tytöllä voikin olla mustan soul-tähden komea ääni?
* * * * *
Sitten vihdoinkin SE Docpoint-päivitys. Oppilastyösarjasta kerroinkin jo täällä, ja sen lisäksi menin viime viikolla katsomaan neljä dokumenttia.
Sinkkuelämän säännöt (Suomi 2011), Kinopalatsi
Bulgarialaiset, kolmenkympin pelottavan rajan ylittävät nuoret miehet ovat muuttaneet Suomeen rakkauden perässä mutta pettyneet ja etsivät nyt uutta parisuhdetta. Neljä ystävystä tuovat pakostakin mieleen Sinkkuelämän neljä naisystävää. Elokuva on koskettava, liikuttava ja hauska, ja kuvaa hyvin rakkauden löytymisen vaikeutta ja toisaalta ystävyyden vahvuutta. Pojat tosin ovat aktiivisia, jopa päällekäyviä, seuranhaussaan, ja uskaltautuvat testaamaan kaikkia mahdollisia sinkkutapahtumia kuten sinkkusulkapalloa.
Jean Painlevén mykkälyhytelokuvia (Ranska, 1920-luku), Orion
Tämä biologian ja elokuva-alan pioneeri oli ensimmäinen, joka ei kuvannut vedeneläimiä akvaarion lasin läpi vaan oikeasti rannoilla ja meressä. Hänen mustavalkoiset elokuvansa ovat yhä henkeäsalpaavia, hauskoja ja avartavia. Mustekalat ovat niin ihmeellisiä otuksia, kuin avaruusolentoja! Kukkien kasvun ja päivärytmin kuvaaminen nopeutettuna on runollisen kaunista ja saa kasvit näyttämään entistä elävämmiltä. Siniparrasta tehty muovivaha-animaatio musikaalinumeroineen oli ensimmäisiä animaatioita, ja tämä hersyvä versio on kilpailukykyinen nykyajan muovailuvaha-animaatioiden kanssa. Verenimijä lepakosta tehty dokumentti sai ymmärtämään, mistä vampyyrien ulkonäkö on saanut inspiraationsa.
Men Who Swim (Ruotsi, Iso-Britannia 2010), Bio Rex
Tämä kuuluu vahvojen miesdokumenttien sarjaan Sinkkuelämän sääntöjen ja viime vuoden suosikin Miesten vuoron kanssa. Kuten Sinkkuelämän säännöissäkin, tässä ohjaaja on myös yksi dokumentin päähenkilöistä ja tämäkin kuvaa maahanmuuttajan elämää, sillä ohjaaja on muuttanut Walesista rakkauden perässä Ruotsiin. Tämän elokuvan aihe on tavallista erikoisempi ja jopa absurdin hauska. Ohjaaja on löytänyt rakkauden ja perheen, mutta ei vielä neljän vuodenkaan jälkeen ole saanut ystäväpiiriä eikä mieluisaa työpaikkaa. Hän perustaa miesporukan kanssa Ruotsiin ensimmäisen miesten kuviouintijoukkueen, saadakseen elämäänsä tarkoitusta, päämäärän ja ystäviä. Miehet vertaavat uintijoukkuettaan rock-bändiin. Elokuva kertoo syvemmmällä tasolla selviytymistarinan oman paikan löytämisestä uudessa maassa, kunnianhimon toteuttamisesta ja kaveriporukan yhteishengestä. Kuviouintiharrastus tuo yllättäen monia hyviä asioita miesten elämään - kuten tämän menestysdokumentin.
His & Hers (Irlanti 2009), Maxim
Dokumentissa kuvataan kronologisessa järjestyksessä naisia vauvasta vanhuuteen, ja jokainen naisihminen esiintyy yksin ja kertoo elämänsä miehistä: ensiksi pikkutytöt kertovat isästään, sitten teinitytöt poikaihastuksestaan, parikymppiset tytöt poikaystävästään, kolmekymppiset nuoren naiset häistään, avioliitostaan tai ensimmäisestä raskaudestaan, keski-ikäiset naiset poikalapsestaan ja vanhat naiset taas aviomiehestään tai miesvainajastaan. Dokumentti on kekseliäs, avoin ja harvinaisen hyväntuulinen. Tosin kuten seurassani ollut Tytti sanoi, niin se oli myös oikea "tavallisuuden paraati". Kaikki naiset olivat valkoihoisia, terveitä, työväenluokkaisia, tavallisissa töissä käyviä heteroita, jotka menivät nuorena naimisiin, saivat lapsia ja asuivat (ankeassa) lähiössä. Dokkariin olisi kaivannut enemmän variaatiota erilaisista naiskohtaloista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti