Kosto & Syytetty

Olen katsonut tällä viikolla kotona kaksi synkkää mutta hienoa elokuvaa: Kosto ja Syytetty.

Lainasin Koston kirjastosta, useamman viikon jonottamisen jälkeen. Susanne Bierin ohjaama Kosto (Haevnen, Tanska 2010) tutkii kostoa, anteeksi antamista ja syyllisyyttä. Ihmettelin jo, miksi olin lainannut näin tympeän kuuloisen elokuvan, mutta kun aloin puoliväkisin katsomaan sitä, niin elokuva todella liimasi minut paikoilleen. Harvoin sitä näkee mitään näin realistista, sykähdyttävää ja viisasta!

Elokuvassa pohditaan kuinka vetää omat rajansa hyökkäävissä tilanteissa ja miten toimia oikeudenmukaisesti. Toisaalta elokuvassa on äidittömäksi jäänyt katkera mutta omanarvontuntoinen poika, joka haluaa kostaa uuden kaverinsa puolesta tämän koulukiusaajille. Toisaalta on koulukiusatun pojan isä, joka työskentelee lääkärinä Afrikassa ja saa hoidettavakseen hirviömiehen, joka on murhannut useita naisia ja lapsia. Filmi esittää monia vaikeita kysymyksiä.

Sarah (Jodie Foster) esittää seksikkään tanssin baarissa juuri ennen joukkoraiskaustaan.

Katsoin myös jo keväällä digiboxille tallentamani elokuvan Syytetty (The Accused, USA 1988). 26-vuotias Jodie Foster voitti Oscarin pääroolistaan tyttönä, joka joukkoraiskataan baarissa. Jodie Fosterin esittämä tarjoilijatar Sarah on kevytkenkäisen tytön maineessa, mutta oikeudenkäynti osoittaa, ettei raiskausta oikeuta se, jos tyttö on flirttaillut miehille, ollut humalassa, tanssinut ja pukeutunut paljastavasti. Lisäksi elokuvan mukaan historiallisessa oikeustaistelussa osoitetaan, että raiskausta vierestä katselleet ja raiskaajia kannustushuudoin yllyttäneet ovat syyllistyneet rikokseen.

Amerikkalaisittain elokuva keskittyy oikeussaliin. Elokuvassa näytetään myös koko traumaattinen raiskauskohtaus. Syytetty on siinä mielessä (onneksi) vanhentunut, että monet siinä esitetyt kommentit ("Kuka nyt ei jäisi mielellään katselemaan raiskausta sivusta?") ovat nykyaikana pöyristyttäviä. Outoa on myös se, että poliisit eivät ryntää baariin pidättämään kaikkia miehiä vaan raiskattu tyttö joutuu itse (!) palaamaan samana iltana baariin osoittamaan raiskaajansa.

Toisaalta, vaikka naisten ja uhrien asema on parantunut, niin yhä on vallalla monia syrjiviä asenteita, jotka tuomitsevat raiskatuiksi tulleet tytöt ja vähättelevät raiskauksen kamaluutta. Tästä on esimerkkinä kesällä Helsingissä ollut lutkamarssikin, jossa myös itse marssin. Huomiotani leffassa kiinnitti se, että Yhdysvalloissa raiskauksesta saa viisi vankeutta, kun Suomessa tuomiot ovat huomattavasti pienempiä. Vankeus ei jalosta ketään, mutta suomalainen oikeus usein vähättelee väkivalta- ja seksuaaliarikoksia.

P.S. Jodie Foster on upea, mitä vain lisää se tieto, että hän on naimisissa naisen kanssa.

Jodie Foster

Reipasta luontoelämää

Vaikka tämä on profiloitunut cityblogiksi, niin ajattelin silti laittaa tänne joitakin työkaverini Petterin ottamia valokuvia työporukkamme torstaiselta luontoretkeltä. Tässäpä luontoretki jonne pääsee kätevästi Rautatieasemalta vartissa bussilla (jää pois heti Hämeentien jälkeen Tekniikanmuseon kohdalla)!

Kävimme aamupäivällä kävelyllä ja kiikaroimassa lintuja Viikissä Vanhankaupunginlahdella. Kävelimme myös pitkospuita pitkin Lammassaareen, jossa kävin nyt ensimmäistä kertaa. Ihastelin Vanhankaupunginlahden ja Lammassaaren kauneutta. Tänne pitää tulla uudestaan kesällä kun on lämmin!

Kävimme lounaalla Arabiassa värikkäässä Dylanissa. Olen käynyt Dynalanissa kaksi kertaa aikaisemmin tänä vuonna viikonlopun brunssilla. Lounas on aivan yhtä superrunsas, herkullinen ja luomu kuin brunssikin. Suosittelen! Jaksoin seuraavaksi syödä vasta myöhään illalla.

Minä näköalatornissa, takanani Laura

Pitkospuita pitkin pääsi myös lahden keskellä olevaan lintujenbongausmökkiin!

Kiikari ja sen suojus...

raittiusyhdistys Koiton tanssitalo Lammassaaressa

Vinoilua

Tzädäm! Tässä tulee viime viikonlopun Vinokino-päivitys. Ajatelkaa, että Vinokino täytti nyt 20 vuotta! Kauanko olette käyneet siellä? Mä olen käynyt varmaan jostain vuodesta 2003, kai. Kaksi edellistä vuotta multa on tosin jäänyt täysin väliin muiden menojen takia. Nyt kävin sitten katsomassa kolme elokuvaa Andorrassa.

Kanadalainen "She Said Lenny" (8 min.) kertoo yllättivistä nettitreffeistä.

Naiskooste "And I am Me" sisälsi kahdeksan ulkomaalaista lyhytelokuvaa (yhteensä 107 minuuttia) naisrakkaudesta tai esimerkiksi siitä millaista on kun on kaksi äitiä. Lyhärit olivat hauskoja ja koskettavia, ja sisälsivät fiktiota ja dokumenttia. Mitään todella mieleenjäävää kooste ei kuitenkaan sisältänyt.

Bumblefuck, USA -elokuvan tyttöpari

Bumblefuck, USA (USA & Alankomaat 2011, K15) on realistinen, eteerisen kaunis, hidastempoinen ja pienimuotoinen elokuva. Hollantilainen Alexa matkustaa pieneen yhdysvaltalaiseen kylään, koska hänen homoystävänsä Matt on asunut siellä. Matt on tehnyt itsemurhan ja jostain syystä Alexa jää kesäksi hengaamaan kaupunkiin, josta ei tunne ketään ja jossa hänellä ei ole töitä. Hän lähtee yksin juhlimaan ja tutustuu humalassa lesboon taiteilijaan Jenniferiin. Alexa on pitänyt itseään heterona, mutta Jennifer kiehtoo häntä.

Tytöt ovat luonnollisen kauniita ja heillä on kiva tyyli. Alexa on aluksi söpö luonnonlapsi, mutta elokuvan edetessä enemmänkin raivostuttava, koska hän on niin päättämätön ja ailahtelevainen ja säätää niin paljon myös miesten kanssa. Leffan parasta antia ovat kauniit kesäpäivät ja kesäyöt, jotka tytöt käyttävät uimarannalla ja juhlimassa. Elokuva kuvaa hyvin vapaahetkien tärkeyttä ja kiinnostavaan uuteen ihmiseen tutustumisen kiehtovuutta.

Kerrankin lesboelokuva ilman pakollista miessuhdetta!! Leading Ladies (USA 2010, K13) kertoo kilpatanssista, siskoksista ja toisen siskon seksuaalisesta heräämisestä ja kaapista ulos tulemisesta. Toni on vaatimaton hissukka, joka elää kilpatanssijasiskonsa varjossa eikä ole koskaan suudellut ketään, mutta elokuvan edetessä Toni siirtyy varjosta valokeilaan. Toni ei ole enää oman elämänsä sivustakatsoja, vaan hän yllätyksekseen rakastuu ja vieläpä tyttöön. Hänen mitäänsanomaton ulkonäkönsäkin muuttuu poikamaisemmaksi ja coolimmaksi.

Leading Ladies on kuin perinteinen nuorisokomedia, mutta nyt vain lesboversiona. Se on myös musikaali, jossa on vauhdikkaita tanssinumeroita. Musikaalikohtaus ruokakaupassa menee vain mielestäni hieman yli, koska kaikki kassatytöt ovat siinä hutsahtavia vamppeja...

Elokuva on aika kevyt, mutta erinomainen kuvatessaan onnellista tyttöparia, joka vieläpä pysyy yhdessä. Miessäätöjen lisäksi elokuvassa ei myöskään ole pettämistä, itsetuhoisuutta, huumesekoilua, parisuhteen loppumista eikä muita lesboelokuvien synkkiä kliseitä. Olisin varmasti rakastanut tätä elokuvaa lukioikäisenä, mutta oli se nytkin kiva. Todellinen hyvänmielen elokuva! Lisäksi elokuva ruumiillistaa naisihanteeni poikatyttö-Tonissa ja hänen 1950-luvun tyyliin tyttömäisessä rakastetussaan Monassa, hih.

Tytöt osaavat rullaluistella ja taklata

Kuva viime keväältä roller derbyjen ottelusta Lahdessa, kuvaaja Ilari Nurmi.

Olin viime yönä juhlimassa kaveriporukan kanssa Vinokinon ja Peijakas!-klubin täpötäysissä yhteisbileissä Dubrovnikissa (Coronan alakerrassa). Eilen oli kuulemma myös Pasilan urheiluhallissa ensimmäinen roller derbyjen Suomi-Ruotsi -maaottelu, ja suuri osa yleisöstä ja pelaajista tuli myös jatkoille Dubrovnikiin. Olin kyllä vaikuttunut tyttöjen näyttävistä meikeistä, raisusta tyylistä ja energiasta! En yleensä kuolaa urheilijoita, mutta nyt, nyt... Tämä laji on kuin yhdistelmä rullaluistelua, burleskia ja jääkiekkoa. Ja hei, onko lepakompaa urheilulajia - ottelun viralliset jatkotkin ovat queer-klubilla? Olisitte vain nähneet ne pelaajat ja heidän lepakkovoittoisen yleisönsä...

Laji on syntynyt Yhdysvalloissa jo 1920-luvulla, mutta se on kokenut vuosikymmenien aikana monia muodonmuutoksia ja rantautunut 2000-luvun lopulla Suomeenkin.

Olen nähnyt roller derby -otteluita vain elokuvasta ja youtubesta. Tutustuin lajiin viime vuonna kun katsoin Drew Barrymoren esikoisohjauksen Whip it (USA 200), joka kertoo roller derbyn aloittavasta nuoresta texasilaisesta tytöstä, jota näyttelee soma (ja tosielämässä tytön kanssa seurusteleva!) Ellen Page. Katsopa täältä Drew Barrymoren ja Ellen Pagen kuuma pusukuva elokuvan promotilaisuudessa!

Whip it -elokuva, kuvassa taempana Drew Barrymore ja edessä Ellen Page.

Kun Helsingissä on seuraavaksi roller derbyjen ottelu, niin haluan nähdä sen!!

Ottelua odotellessa voi tutustua Helsinki Roller Derby ry:n kotisivuihin. Yhdistys on ollut olemassa vuodesta 2009 lähtien.

Haluatko opettaa omaa erikoisalaasi?

Oletteko kuulleet MeKans-verkostosta? Kyseessä on Meidän kansalaisakatemia. Kuka tahansa voi ehdottaa itseään sinne opettajaksi tai ehdottaa aihetta, josta haluaisi saada opetusta. Voi myös tarjota opetuspaikkaa.

Kaikki opetus on maksutonta ja perustuu vapaaehtoistoimintaan. Pointtina on se, että ihmiset haluavat oppia ja jakaa tietojaan sekä tutustua toisiinsa. Jos haluat vaikka opettaa tai oppia kääretortun leipomista, vaatteiden tuunaamista, viittomakieltä tai valokuvaamista, niin laita verkkosivuille viestiä! Opetettavaksi käy pienikin taito, jota varten ei tarvita kuin yksi parin tunnin tapaaminen.

Homma on vielä alkutekijöissään, mutta se tulee varmasti kasvamaan. Toiminta keskittyy myös vielä aika pitkälti Kontulaan ja Mellunkylään, mutta opetuspaikkoja on tulossa myös keskustaan ja muualle.

Kuulostaa tosi raikkaalta ja tervetulleelta palvelulta!

"Won't you please, please help me?"

Uuh, mulla on ollut niin paljon päivitettävää tänne, mutta en vain ole jaksanut enkä ehtinyt kirjoittaa. Yritän nyt ehtiä laittaa tänne jotain ennen kuin lähden shoppailemaan ja katsomaan kolmatta Vinokino-festareiden elokuvaa.

Kävin keskiviikkona katsomassa Hanna S:n kanssa ennakkonäytöksessä Tennispalatsissa elokuvan Piiat (The Help, USA 2011). Elokuva oli todella vaikuttava, suosittelen!

Elokuvan pohjalla on samanniminen romaani vuodelta 2009. Kathryn Stockettilla kesti viisi vuotta saada julkaisija esikoiskirjalleen The Help, josta tuli sitten bestseller!

Tarina sijoittuu 1960-luvulle Missisippin pääkaupunkiin Jacksoniin, ja kertoo valkoisten keskiluokan kotirouvien ja heidän mustien kotiapulaistensa välisistä suhteista ja mustien kohtaamasta rasismista. Pääosassa on juuri yliopistosta valmistunut 23-vuotias Skeeter, joka ystävystyy kahden keski-ikäisen mustan kotiapulaisen, Aibileen ja Minnyn, kanssa kun hän alkaa salaa haastatella heitä esikoiskirjaansa varten. Skeeter haluaa antaa äänen mustille kotiapulaisille, jotka asuvat yhdessä valkoisten isäntiensä kanssa ja kasvattavat heidän lapsensa, mutta eivät edes saa käyttää samaa vessaa valkoisten kanssa. Skeeterin, Aibileen ja Minnyn hanke on ensimmäinen laatuaan ja uhkarohkea, sillä valkoisten ei ole sopivaa veljeillä mustien kanssa. 

Piiat valaisee sitä, kuinka laajamittaista rasismi oli 1960-luvun Amerikassa ja kuinka sokeita valkoiset olivat asenteidensa epäoikeudenmukaisuudelle. Lisäksi elokuva herättää huomaamaan sen, että vaikka maailma on muuttunut valtavasti niinkin lyhyessä ajassa kuin 50 vuodessa, niin toisaalta samoja rasistisia argumentteja kuulee edelleen...Elokuva kuvaa laajemminkin rasismia ja ennakkoluuloja, sillä valkoisten kotirouvien asema ei näytä aina kehuttavalta "perheenpäiden" rinnalla, naimaton parikymppinen nainen on muiden naisten mielestä friikki eivätkä työpaikkojen miespuoliset pomot pidä naispuolisia alaisiaan vakavasti otettavina. Synkästä aiheestaan huolimatta elokuva on voimaannuttava, sillä se kertoo klassisen tarinan siviilirohkeuden, avoimen mielen ja ystävyyden voimasta. Lisäksi leffa on oikea silmäkarkki ihanine 60-luvun leninkeineen ja isoine kampauksineen.

Osa elokuvakriitikoista on valitellut elokuvan pituutta (2 tuntia 26 minuuttia), mutta itse en edes huomannut elokuva olevan pitkä, koska uppouduin niin sen maailmaan.

Oikeudentuntoinen 23-vuotias Skeeter (Emma Stone) haaveilee journalistin ja kirjailijan ammateista.

Leffapäivitystä: Footloose, Some Prefer Cake & Nowhere Boy

Kirjaanpa taas ylös muutamia viime päivinä katsomiani elokuvia. Ja hei, ensi viikon alussa tulevat myyntiin Helsingin Vinokinon liput! Olen itse menossa katsomaan sinne kolme naisleffaa, ja luultavasti suuntaan myös lauantaina Vinokinon ja Peijakkaan yhteisbileisiin Dubrovnikiin.

Tänään näytetään muuten kello 21.00 FST5:ltä ruotsalainen homoaiheinen draamakomedia Vielä neljä vuotta (2010). Olen yllättynyt siitä, että leffa tulee jo nyt telkasta. Näin sen itse heinäkuussa Pride Kinossa, ja se on tosiaan hauska.

Tästä eivät juhlat parane!

Olen katsonut viikonloppuna kolme DVD:tä. Ajattelin, että on vihdoinkin aika katsoa Footloose (USA 1984), koska leffateattereissa pyörii kohta jo siitä tehty samanniminen uusintaversio. Tarinassa teini-ikäinen, tanssista pitävä poika muuttaa äitinsä kanssa Chicagosta pikkukylään. Paikallinen pappi on kieltänyt tanssimisen ja rock-musiikin. Papin kaunis tytär taas on kylän pahin vauhtilikka.

Poika ei sopeudu uuteen kotipaikkaansa, vaan ajautuu ongelmasta toiseen. Yllätyin siitä, että elokuva ei sisällä kovinkaan montaa tanssikohtausta. Siinä ei tanssielokuville tyypilliseen tapaan tavoitella tanssijan uraa, vaan tavoitteena on saada järjestettyä lukion viimeisen vuoden oppilaille päättäjäistanssiaiset eli hyvät bileet. Niissä tanssiaisissa kaikista tosin kuoriutuu ammattilaistason discotanssijoita, heh. Pääosassa näyttelevä Kevin Bacon ei ole mitenkään kiiltokuvamaisen komea, mutta hän osaa kyllä tanssia! Elämänmyönteinen elokuva puhuu vapauden, tanssimisen, rakkauden, ystävyyden, suvaitsevaisuuden ja ilonpidon puolesta.

Lontoon tuliaiseni

Some Prefer Cake (USA 1998) indie-elokuvassa kurkistetaan lesbojen elämään 1990-luvun San Franciscossa. Kira on 32-vuotias, työskentelee sarjakuvapuodissa ja yrittää lyödä läpi stand up -koomikkona. Todella ysäristi pukeutuvalla Kiralla on lähes joka kohtauksessa napapaita tai farkkuhaalarit tai yleensä molemmat. Hän harrastaa yhden yön juttuja ja lemppaa naiset aamulla aika tunteettomasti. Hassua muuten, että tuossa DVD:n kannessa on kuvassa yksi Kiran hoidoista, joka ei edes syö kakkua elokuvan aikana. Kira on vähän L-koodin Shane-hahmo, jollainen tuntuu olevan pakko olla lähes jokaisessa lesboelokuvassa.

Kira hengaa parhaan ystävänsä Sydneyn kanssa, joka on nätti heteronainen, kirjoittaa ruoka-arvosteluja ja arvostaa enemmän hyvää kakkupalaa kuin seksiä. Molemmat tytöt kehittyvät tarinan aikana ja muuttavat huonoiksi muuttuneita tapojaan. Sydneyn hahmo on siinä mielessä epäuskottava, että hän on todella laiha: enemmänkin terveysintoilijan kuin herkuttelijan näköinen.

Elokuva on pienimuotoinen, elämänmakuinen ja suloinen draamakomedia, suosittelen toki. Erityisesti Kiran vakava ihastus Robin (Desi del Valle) on syötävän söpö!

nuori John Lennon eläväisen äitinsä kanssa

Nowhere Boy (USA 2009) on upea elokuva! Se kertoo John Lennonista 17-vuotiaana. Tytöt pyörivät jo komean pahan pojan ympärillä. Nuori Lennon ei jaksa innostu koulusta, mutta haluaa samanlaiseksi rock-tähdeksi kuin Elvis. Lennon kokoaa ystävistään ensimmäisen bändinsä. Samalla tätinsä ja setänsä luona asunut John lähtee vieraisille hänet lapsena hylänneen äidin ja tämän uuden perheen luokse. Tarina keskittyy Johnin suhteisiin äitiinsä ja tätiinsä sekä musiikin löytämiseen. John Lennonista piirtyy kuva rohkeana, määrätietoisena, karismaattisena, temperamenttisena, ylimielisenä ja lahjakkaana nuorena miehenä. Elokuva on koskettava ja hieno.

P.S. En ymmärrä, kuinka tuo keväällä kirjoittamani juttu Kiseleffin basaarista pysyy kuukaudesta toiseen luetuimpana blogimerkintänäni! :-D